Fyysinen ja hengellinen maailma – miksi en enää usko viesteihin kuolleilta

Näin minä tämän ymmärrän.

Tämä pohdinta lähti liikkeelle aika arkisesta, mutta samalla tosi pysäyttävästä tilanteesta.

Ystäväni tuli ulkomailta Suomeen hautajaisiin. Kuolema oli siinä hetkessä totta, ei ajatuksena vaan ihmisenä, jota ei enää ollut. Ennen hautajaisia juttelimme elämästä, kuolemasta ja siitä, mitä tapahtuu sen jälkeen.

Jossain kohtaa keskustelua ystäväni sanoi, että hän toivoisi saavansa kuolleelta jonkinlaisen viestin. Jonkin merkin. Jonkin vahvistuksen siitä, että kaikki jatkuu jollain tavalla. Hän kysyi minulta, haluaisinko minä viestin häneltä, jos hän kuolisi.

Vastasin rehellisesti, että totta kai haluaisin. Kuka ei haluaisi. Ajatus siitä, että rakas ihminen olisi yhä jollain tavalla yhteydessä, on inhimillisesti lohdullinen.

Mutta samalla sanoin sen, mihin itse uskon.

Sanoin, että vaikka tunne sanoo yhtä, järki ja usko sanovat toista. Ja koska uskon Raamatun sanaan, en voi uskoa todeksi viestejä kuolleilta, vaikka ne tuntuisivat kuinka kauniilta tai lohdullisilta.

Minulle maailma jakautuu kahteen todellisuuteen

Näen todellisuuden fyysisenä ja hengellisenä.

Fyysisessä maailmassa minä elän, liikun, teen valintoja ja vastaan teoistani. Hengellinen maailma on todellinen, mutta se ei ole minun hallinnassani. En voi kulkea sinne omin ehdoin. En voi avata ovia, kutsua ketään tai pyytää viestejä.

Juuri tässä kohtaa moni ajattelee eri tavalla, ja se on ok. Tämä on minun näkemykseni, ei universaali totuus väkisin nielaistavaksi.

Raamatun mukaan kuollut ihminen ei vaella täällä, eikä vastaa kutsuihin. Kuoleman jälkeen ihminen on Jumalan käsissä. Se on minulle lohdullinen ajatus, ei ankara eikä etäinen.

Siksi en voi ajatella, että joku kuollut läheinen lähettäisi viestejä tänne, vaikka kaipuu olisi suuri.

Entä meediot ja viestit, joita ihmiset kokevat saavansa?

Tiedän, että moni kokee jotain todellista. En vähättele kokemuksia enkä sano, että kaikki olisi mielikuvituksen tuotetta tai huijausta. Minäkin olen aikoinani turvautunut meedioihin. Olen hakenut epätoivoisesti yhteyttä edesmenneisiin ja saanut lukemattomia viestejä isältäni. Viestit olivat lohduttavia, tunnistettavia ja tuntuivat todellisilta.

Juuri siksi en voi ohittaa tätä aihetta olankohautuksella. Kyse ei ole minulle teoriasta tai muiden kokemusten arvioimisesta ulkopuolelta. Olen ollut itse siellä, missä kaipuu ohjaa etsimään vastauksia ja lohtua hinnalla millä hyvänsä.

Silti tänään ajattelen toisin. Kokemukset eivät kadonneet eivätkä mitätöityneet, mutta usko Raamatun sanaan on muuttanut tapaani ymmärtää, mistä ne kumpusivat.

Raamatun näkökulmasta kokemus ei automaattisesti tarkoita, että sen lähde olisi se, miltä se näyttää. Kaikki hengellinen ei ole Jumalasta vain siksi, että se tuntuu todelta tai lohduttavalta.

Minulle ratkaisevaa on se, että jos hyväksyisin ajatuksen kuolleiden viesteistä, joutuisin samalla sivuuttamaan sen, mitä Raamattu tästä asiasta opettaa. Ja koska uskon Raamatun sanaan, en voi tehdä sitä.

Se ei tarkoita, että halveksisin muita näkemyksiä. Se tarkoittaa, että valitsen sen perustan, jonka varaan rakennan omaa elämääni ja hengellisyyttäni.

Miksi Jeesus on tässä minulle avain

Minulle Jeesus on se raja ja suoja hengellisessä todellisuudessa.

En etsi yhteyttä henkiin.
En kysy viestejä.
En yritä hallita näkymätöntä.

Rukouksessa en avaa ovea mihin tahansa. Rukouksessa suunta on yksi. Jumalan puoleen. Jeesuksen kautta.

Se tuntuu turvalliselta juuri siksi, että minun ei tarvitse tietää kaikkea, hallita kaikkea tai saada vastauksia heti. Minun tehtäväni ei ole liikkua hengellisessä maailmassa omin ehdoin, vaan luottaa siihen, että Jumala tietää paremmin kuin minä.

Kaipuu ei ole väärin

Haluan sanoa tämän vielä erikseen.

Kaipuu ei ole väärin.
Surussa ei ole mitään hengellisesti epäilyttävää.
Ajatus siitä, että haluaisi vielä kerran kuulla toisen äänen, on syvästi inhimillinen.

Raamattu ei kiellä kaipuuta. Se kieltää etsimästä lohtua väärästä paikasta.

Minulle lohtu ei tule viestinä kuolleelta, vaan toivona siitä, että elämä ei pääty tähän, ja että kaikki on lopulta Jumalan käsissä, ei minun.

Tämän myötä olen alkanut suhtautua kuolemaan eri tavalla. En enää etsi viestejä tuonpuoleisesta. Raamattua lukiessani olen ymmärtänyt, että Jumala ei kutsu meitä siihen. Siksi jätän kuoleman kysymykset Hänen käsiinsä. Jos Hän on antanut meille elämän, Hän pitää myös huolen siitä, mitä tapahtuu sen jälkeen.

Minulle riittää ajatus siitä, että on aika ja paikka, jolloin kohtaamiset tapahtuvat, jos ne ovat tapahtuakseen. Minun tehtäväni ei ole kiirehtiä niitä, vaan elää tätä elämää ja luottaa siihen, että Jumalalla on kokonaisuus hallussaan. Odottaminen ei tunnu enää tyhjältä, vaan turvalliselta.

Lopuksi

Kaipuu viesteihin kuolleilta ja usko eivät aina kulje samaa polkua. Minulle tärkeämpää kuin omat toiveeni on se, mihin olen päättänyt luottaa.

Ja minä uskon siihen, että fyysinen ja hengellinen maailma ovat todellisia, mutta eivät samanlaisia. Enkä minä ole kutsuttu liikkumaan molemmissa omin ehdoin.

“Mehän elämme uskon varassa, emme näkemisen.”
(2. Kor. 5:7)