Jumala ei ole hätävara

Jumala on perusta.

Moni kääntyy Jumalan puoleen vasta silloin, kun elämä pysähtyy kuin seinään. Kun voimat ovat lopussa, keinot käytetty ja olo on epätoivoinen. Se ei tapahdu kaikille, mutta monelle rukous tulee osaksi elämää vasta hädän hetkellä. Se on inhimillistä, eikä siinä ole mitään väärää. Jumala kuulee myös hätähuudon.

Silti on aiheellista pysähtyä miettimään, miksi Jumalaan turvaudutaan usein vasta viimeisessä vaiheessa. Miksi ensin yritetään selvitä omin voimin ja vasta sitten, kun oma kantokyky pettää, käännytään Hänen puoleensa, jos silloinkaan. Arjessa luottamus rakentuu helposti sen varaan, mikä näyttää toimivan. Työ, raha, terveys, ihmissuhteet, oma ymmärrys ja erilaiset keinot, joilla haetaan turvaa ja vastauksia. Niihin nojataan huomaamatta. Jumala jää helposti sivuun silloin, kun ihminen kokee pärjäävänsä omin voimin eikä vielä näe tarvetta turvautua Häneen.

Raamattu ei kuitenkaan puhu Jumalasta varavaihtoehtona. Se puhuu kalliosta ja perustasta. Jostain, jonka varaan elämä rakennetaan alusta alkaen, ei vain silloin, kun kaikki muu on jo pettänyt.

Moni huomaa vasta jälkeenpäin, kuinka paljon voimia on kulunut jatkuvaan hallintaan. Siihen, että yrittää ennakoida, varmistaa ja pitää kaiken kasassa. Usein vasta silloin, kun oma hallinta ei enää kanna, ihminen pysähtyy Jumalan eteen ja tunnustaa oman rajallisuutensa ja avun tarpeensa.

Raamatussa sanotaan:

”Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan, vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan.”
(Sananlaskut 3:5)

Tuo jae haastaa katsomaan omaa uskoa rehellisesti.
Missä kohtaa minä turvaudun Jumalaan?
Kun kaikki tuntuu vielä olevan hallinnassa vai vasta silloin, kun hallinta katoaa?
Onko Jumala elämäni perusta vai viimeinen oljenkorsi?

Jumala on kallio. Hänen varaan rakennetaan koko elämä, ei vain kriisin hetkellä.
Arki, valinnat, tulevaisuus ja myös se epävarmuus, jota ei pysty hallitsemaan.

Jumala ei ole hätävara. Hän on perusta, joka kantaa myös silloin, kun elämä näyttää vielä olevan hallinnassa.