Kolmas adventti

Hiljaisesti kohti joulua.

Huomenna menen kirkkoon. On kolmas adventti. Jotenkin tuntuu, että juuri tämä sunnuntai on aina erilainen kuin muut. Joulu ei ole enää kaukana, vaan ihan tässä. Lähes käsillä. Samalla sisällä on rauhaa ja pientä haikeutta, sellaista vaikeasti selitettävää tunnetta, joka liittyy odotukseen.

Tänä vuonna adventtiaika on ollut minulle enemmän hiljentymistä kuin valmistautumista. Vähemmän tekemistä ja enemmän pysähtymistä. En ole yrittänyt luoda oikeaa tunnelmaa tai pakottaa itseäni tuntemaan jotakin erityistä. Ehkä siksi, että ulkona on ollut lämmintä, vettä sataa ja maa on musta. Ei lunta, ei pakkasta, eikä oikein sellaista perinteistä jouluntuntua, johon olisi helppo tarttua. Ja samalla olen huomannut, ettei se olekaan välttämättä huono asia.

Kirkkoon meneminen adventtina tuntuu siltä kuin astuisi hetkeksi kaiken hälyn ulkopuolelle. Sinne, missä ei tarvitse suorittaa eikä selittää. Saa vain olla, kuunnella ja hengittää. Sillä ei ole väliä, miltä ulkona näyttää tai miltä sisällä tuntuu. Kirkon hiljaisuus ottaa vastaan sellaisena kuin on.

Huomenna kirkossa on myös ehtoollinen. Ehtoollisessa on minulle jotakin sellaista, mitä en osaa täysin pukea sanoiksi. Siinä ei tarvitse ymmärtää kaikkea eikä olla valmis, ehjä tai varma. Riittää, että tulee ja polvistuu alttarilla. Tyhjin käsin. Vastaanottamaan.

Leipä ja viini muistuttavat siitä, mihin kaikki lopulta palautuu. Ei minun tekemiseeni, onnistumiseeni tai tunteisiini, vaan Jeesukseen. Häneen, joka tuli, antoi itsensä ja jäi keskellemme. Ehtoollinen ei ole palkinto onnistumisesta, vaan lahja keskeneräisyydessä.

Adventtina odotus muuttuu melkein käsin kosketeltavaksi. Ei enää vain lupaukseksi, vaan todellisuudeksi, joka on aivan oven takana. Jumala ei jäänyt kaukaiseksi tai etäiseksi, vaan tuli lähelle. Ihmiseksi. Arkeen.

Raamatussa sanotaan näin:

“Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, ja hänelle annetaan nimi Immanuel.”
(Matt. 1:23)

Immanuel tarkoittaa Jumalaa meidän kanssamme. Sitä minä huomenna kirkossa muistelen ja sitä minä ehtoollisella vastaanotan. Sitä kohti tämä adventti on kuljettanut. Ei kiireellä eikä pakottamalla, vaan hiljaa.

Ja kaiken kruunaa kirkkokahvit. Ei missään idyllisessä kahvilassa, vaan siinä läheisellä huoltoasemalla. Höyryävä kuppi kuumaa, ehkä pulla, ja hetki paluuta arkeen.
Sekin kuuluu tähän.

Ja se riittää.