Miksi aloin kirjoittaa?
Kun kysymykset eivät enää antaneet rauhaa.
En etsinyt Jeesusta. Etsin vain rauhaa, joka ei katoaisi seuraavana päivänä.
En aloittanut kirjoittamista siksi, että minulla olisi ollut valmiita vastauksia. Aloin kirjoittaa siksi, että kysymykset eivät enää antaneet rauhaa. Elämä pysäytti tavalla, jota ei voinut enää ohittaa kiireellä, selityksillä tai uusilla suunnitelmilla. Oli pakko katsoa rehellisesti itseäni ja sitä, mihin olin matkalla.
Vuosien ajan etsin rauhaa, merkitystä ja totuutta monesta suunnasta. Luin, kokeilin, pohdin ja kuljin polkuja, jotka tuntuivat sillä hetkellä oikeilta. Osa niistä toi hetkellistä helpotusta, osa kauniita oivalluksia ja osa vain lisää kysymyksiä. Kaikki se ei kuitenkaan tuonut rauhaa, vaan välillä myös ahdistusta ja sisäistä ristiriitaa. Uskoin pitkään, että jos vain ymmärtäisin tarpeeksi itseäni, maailmaa tai näkymätöntä todellisuutta, löytäisin sen pysyvän levon, jota sydän kaipasi.
Todellisuudessa rauha tuli ja meni. Oli hyviä jaksoja ja sitten taas tyhjyyttä. Oli hetkiä, jolloin kaikki tuntui kirkkaalta ja merkitykselliseltä, ja hetkiä, jolloin sama kirkkaus haihtui. Jossain vaiheessa oli pakko myöntää itselleen, että vaikka etsin vilpittömästi, en ollut löytänyt sitä, mikä kantaisi silloin, kun mikään muu ei kanna.
Kirjoittaminen alkoi juuri siinä kohdassa. Ei ratkaisuna, vaan yrityksenä sanoittaa sitä, mitä sisällä tapahtui. En kirjoittanut opettaakseni ketään. Kirjoitin, koska en halunnut enää teeskennellä olevani perillä, kun en ollut. Kirjoitin, koska ajatuksille piti antaa sanat.
Siitä alkoi myös toinen, hitaampi liike. Se, että aloin päästää irti ajatuksesta, että minun pitäisi itse rakentaa kaikki. Se, että uskalsin myöntää tarvitsevani apua ja ohjausta jostain itseäni suuremmasta.
Muistan hetken, joka tuntui silloin pieneltä, mutta osoittautui myöhemmin ratkaisevaksi. Eräänä päivänä käteni ei tarttunutkaan kirjahyllyssä yhteen niistä kymmenistä self-help-kirjoista, joita olin aiemmin lukenut etsiessäni vastauksia. Sen sijaan käteni ohjautui ottamaan Raamatun. En osaa sanoa miksi, mutta tunsin pakottavan tarpeen alkaa lukea.
Ja niin sitten luin. Luin aamuisin, iltaisin ja siinä välissä. Teksti alkoi puhutella täysin eri tavalla kuin aiemmin, kun olin yrittänyt ymmärtää sitä järjen kautta tai etäältä. Nyt sanat tuntuivat osuvan suoraan sydämeen. Ne paljastivat, lohduttivat, ravistelivat ja toivat toivoa. Jumalan armosta jokin alkoi herätä. Ei hetkessä, vaan vähitellen, mutta peruuttamattomasti.
Nämä kirjoitukset ovat minun tapani evankelioida ääneen. Ei saarnaamalla, ei valmiita vastauksia jakamalla, vaan kertomalla rehellisesti siitä, mitä olen saanut nähdä ja kokea. Kirjoitan siksi, etten halua pitää tätä vain itselläni. Koska uskon, että todistus eletyistä asioista voi avata jotakin myös toisessa.
Täällä kirjoitan matkasta, etsinnästä, harhapoluista ja siitä, mihin olen lopulta pysähtynyt. En häpeä menneitä vaiheita, mutta en myöskään romantisoi niitä. Ne opettivat paljon, mutta ne eivät olleet koti.
Haluan kirjoittaa näin avoimesti myös siksi, että tiedän, etten ole ainoa. Moni etsii rauhaa, merkitystä ja totuutta. Moni kulkee erilaisia polkuja ja toivoo, että jokin niistä lopulta kantaisi. Jos olet yksi heistä, haluan sanoa tämän: et ole yksin etkä väärässä etsiessäsi. Mutta ehkä vastaus ei löydykään sieltä, mistä olet tottunut etsimään.
Tämä sivusto on minulle paikka sanoa asiat ääneen. Se on tila, jossa saan olla keskeneräinen ja silti matkalla. Paikka, jossa saan kertoa, miksi uskon, että todellinen rauha ei synny itsensä ympärille rakentamisesta, vaan siitä, että uskaltaa luovuttaa ohjat.
Tämä on vasta ensimmäinen askel. Ja joskus juuri se on kaikkein tärkein.
”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat, niin minä annan teille levon.” (Matt. 11:28)
