Pieni sinitiainen muistutti minua todellisesta vapaudesta

Pienen linnun opetus vapaudesta.

Rakastan lintuja. Olen aina sanonut, että jos saisin olla jokin eläin, olisin ehdottomasti lintu. Psykologit saisivat tästä ajatuksesta varmasti paljon analysoitavaa. Itselleni se on hyvin simppeliä. Linnut merkitsevät vapautta. Se, että ne voivat lentää minne vain ja katsella maailmaa ylhäältä, paljon laajemmin kuin me täällä alhaalla.

Pihassani omenapuussa roikkuu lintujen ruokintamökki. Se on sellainen puinen ruokintakoppi, jossa on katto ja lasiset seinät. Siemenet ovat kopin sisällä ja linnut syövät niitä ulkopuolelta aukkojen kautta. Koko talven siinä on ollut vilskettä. Sinitiaisia, talitiaisia, varpusia ja kaikenlaisia lintuja. Ja tietysti oravia. Se on yksi lempinäkymistäni talvella, ja voisin katsella lintujen puuhastelua vaikka kuinka pitkään.

Yhtenä päivänä huomasin jotain erikoista. Yksi pieni sinitiainen oli päätynyt ruokintamökin sisälle. En tiedä, miten se oli sinne mennyt, mutta siellä se nyt oli. Ruokaa olisi ollut ympärillä vaikka kuinka paljon, mutta lintu ei syönyt. Sen koko olemus kertoi, että se halusi vain pois. Se lensi lasiseinästä toiseen ja yritti päästä ulos. Lasien läpi se näki taivaan, puut ja muut linnut. Vapaus oli aivan silmien edessä, mutta reittiä sinne ei löytynyt.

Tilanne näytti melkein pakokauhuiselta. Pieni lintu räpisteli siipiään ja yritti uudelleen ja uudelleen. Lähdin heti auttamaan ja avasin ruokintamökin katon, ja sillä sekunnilla lintu lensi vapauteen. Se ei jäänyt hetkeksikään miettimään. Nopeat siiveniskut ja lintu oli taas taivaalla.

Se pieni hetki jäi kuitenkin pyörimään mieleeni. Siinä oli jotain yllättävän tuttua. Välillä elämässä tulee samanlainen tunne. Näemme vapauden ja tiedämme melkein, missä se on, mutta silti olemme kuin näkymättömien seinien sisällä. Ulospäin kaikki voi näyttää ihan hyvältä. Elämässä voi olla jopa kaikki tarvittava selviytymiseen, mutta sisällä tuntuu siltä, että jokin pidättelee. Yritämme omin voimin päästä irti siitä näkymättömästä vankeudesta, parantaa itseämme, hallita ajatuksiamme ja muuttaa elämäämme, mutta silti tuntuu kuin törmäisimme samaan lasiseinään yhä uudelleen. Vapaus näkyy, mutta siihen ei tunnu löytyvän reittiä.

Tuo näkymätön vankeus voi olla pelkoa, joka pitää paikallaan. Tai häpeää jostakin menneestä. Joskus se on jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Tunne, että pitäisi olla jotain enemmän, parempi ihminen, onnistuneempi elämä. Voi olla myös riippuvuuksia, katkeruutta, anteeksiantamattomuutta tai vain syvää levottomuutta, jota ei oikein osaa edes nimetä.

Silloin ihminen yrittää usein ratkaista kaiken itse. Teemme päätöksiä, aloitamme alusta ja yritämme muuttaa elämäämme, mutta jokin tuntuu silti pitävän meidät paikallaan.

Siinä hetkessä mieleen tulevat Jeesuksen sanat: ”Jos Poika vapauttaa teidät, te olette todella vapaita.” (Joh. 8:36).

Kun mietin sitä pientä lintua, ymmärrän tuon ajatuksen jotenkin konkreettisemmin. Joskus tarvitsemme jonkun ulkopuolelta avaamaan tien. Sellaisen, joka näkee tilanteen eri näkökulmista ja pystyy näyttämään ulospääsyn silloin, kun itse emme sitä näe.

Mutta tämä tarina ei loppunut tähän.

Muutamaa päivää myöhemmin sama tilanne tapahtui uudelleen. Yksi pieni lintu oli taas kopin sisällä. Olin jo lähdössä ulos auttamaan, mutta ennen kuin ehdin perille, näin, miten se hetken pyristelyn jälkeen huomasi pienen aukon lasiseinän alareunassa. Siitä se oli mennyt sisäänkin. Kun lintu oivalsi sen, se lensi ulos yhdellä nopealla liikkeellä.

Se hetki oli jotenkin kaunis. Melkein kuin olisi nähnyt oivalluksen syntyvän. Se muistutti minua siitä, että vaikka olisimme joskus löytäneet vapauden, voimme silti hetkeksi palata takaisin samaan koppiin. Vanhoihin ajatuksiin, pelkoihin tai elämäntilanteisiin, joissa tuntuu taas ahtaalta.

Mutta kun olemme kerran nähneet tien ulos, osaamme usein löytää sen uudelleen.

Tuo toinen lintu puhutteli minua myös henkilökohtaisesti. Minullekin kävi niin, että kun tulin uskoon, en lähtenyt heti kulkemaan vakaasti eteenpäin. Horjuin, ja menneisyys veti minua takaisin. Eksyin vielä uudelleen new ageen, vaikka olin jo saanut nähdä jotakin todellisesta vapaudesta. Silti tie ei kadonnut. Sain palata takaisin. Ehkä juuri siksi ajattelen, ettei usko ole sitä, ettei koskaan horjuisi tai eksyisi. Usko on sitä, että silloinkin, kun eksyy, ovi on edelleen olemassa ja Jeesuksen luo voi palata.

Siksi usko ei tarkoita täydellisyyttä. Se ei tarkoita sitä, ettemme koskaan eksyisi. Se tarkoittaa, että tiedämme, missä ovi on.

Jeesuksen sanat eivät ole vain kaunis ajatus vapaudesta. Niissä on kyse todellisesta muutoksesta ihmisen elämässä. Kun ihminen kääntyy hänen puoleensa, tunnustaa oman voimattomuutensa ja pyytää apua, Jeesus tekee sen, mitä emme itse pysty tekemään. Hän antaa synnit anteeksi, vapauttaa menneisyyden taakasta ja alkaa muuttaa ihmisen sydäntä sisältäpäin.

Se ei tarkoita, että kaikki ongelmat katoaisivat hetkessä. Mutta jotain ratkaisevaa tapahtuu: ovi avautuu. Ihminen ei ole enää yksin sen näkymättömän kopin sisällä.

Ehkä siksi se toinen lintutilanne puhutteli minua niin paljon. Ensimmäisellä kerralla minun piti avata katto, jotta lintu pääsi vapaaksi. Toisella kerralla se löysi jo itse aukon.

Usko toimii usein samalla tavalla. Aluksi joku toinen näyttää meille tien Jeesuksen luo. Mutta kun vapauden on kerran kokenut, ihminen oppii tunnistamaan sen tien myös myöhemmin.

Ja joskus yksi pieni sinitiainen omenapuun oksalla voi muistuttaa Jeesuksen antamasta vapaudesta enemmän kuin moni suuri opetus.