Raamattu on enemmän kuin vertauskuva

Enemmän kuin symboli.

Tämä on aihe, jonka äärelle palaan yllättävän usein. Ehkä siksi, että olen itse lukenut Raamattua monella eri tavalla eri aikoina. Oli vaihe, jolloin hyväksyin siitä mielelläni viisauden ja kauniit ajatukset, mutta todelliset tapahtumat tuntuivat hankalammilta. Silloin oli helpompaa ajatella, että kaikki on vertauskuvaa. Symboliikkaa. Sisäistä puhetta.

Ja kyllähän se tuntui turvalliselta. Kun kaikki on metaforaa, mikään ei varsinaisesti tule iholle. Synti, vastuu, totuus – nekin pysyvät silloin turvallisen etäällä.

Rehellisesti sanottuna oli myös aika, jolloin suhtauduin Raamattuun ylimielisesti. Saatoin jopa kutsua sitä satukirjaksi, vaikka en ollut pysähtynyt lukemaan sitä enkä oikeastaan tiennyt, mitä kaikkea se piti sisällään. Näin jälkeenpäin ajatellen se tuntuu kammottavalta, mutta samalla se kertoo siitä, miten vähän olin valmis ottamaan sitä todesta.

Vähitellen aloin kuitenkin huomata, ettei Raamattu suostu olemaan vain yksi asia. Se ei ole yksi kirja eikä yksi tyyli. Se on enemmän kuin kokonainen kirjasto samojen kansien sisällä. Ja ehkä juuri siksi se ei taivu pelkäksi kuvakieleksi.

Siellä on runoutta ja rukouksia. Psalmit ovat minulle usein niitä kohtia joihin palaan, koska ne sanovat rehellisesti sen, minkä tiedän todeksi: ihminen horjuu, mutta Jumala ei. On ollut aamuja, jolloin olen lukenut yhden jakeen ääneen keittiön pöydän ääressä ja todennut, että joku muu on jo sanonut sen, mitä en itse osaa. Pelkoa, iloa, vihaa, kiitollisuutta. Ne eivät ole selityksiä, vaan rehellisiä sanoja Jumalalle.

Sananlaskut taas ovat kulkeneet mukana arjessa. Ne eivät ole suuria julistuksia, vaan pieniä huomioita elämästä. Muistutuksia kärsivällisyydestä, sanojen painosta ja siitä, miten helposti ihminen eksyy, jos ei pysähdy. Olen huomannut lukevani niitä joskus kuin peiliä. En etsimässä vastausta, vaan katsomassa itseäni.

Laulujen lauluun suhtauduin pitkään varauksella. En oikein tiennyt, mitä sillä tekisin. Vasta myöhemmin ymmärsin, ettei kaikkea ole tarkoitettu analysoitavaksi. Siinä on rakkautta ja kaipuuta, sanoja, jotka eivät opeta vaan kuvaavat. Se sai jäädä. Kaiken ei tarvitse avautua heti, eikä ehkä koskaan kokonaan.

Sitten on lakia ja ohjeita, jotka on annettu tiettyyn aikaan ja tietylle kansalle, keskelle hyvin konkreettista elämää. Niiden kohdalla olen usein joutunut pysähtymään ja kysymään, mitä tämä tarkoittaa minulle nyt. Ei kaikkea voi suoraan soveltaa, mutta kaikkea ei voi myöskään ohittaa.

On historiaa, jossa kerrotaan mitä oikeasti tapahtui. Sotia, vaelluksia, kuninkaita, epäonnistumisia ja toistuvia kompastumisia. Niissä tarinoissa tunnistan itseni useammin kuin haluaisin. Ihmisiä, jotka lupasivat paljon ja unohtivat helposti. Ja silti Jumala pysyi mukana.

On profetiaa ja symboliikkaa, jotka vaativat aikaa. Olen oppinut, että niitä ei kannata kiirehtiä. Joskus riittää, että lukee ja antaa sanojen olla.

Ja sitten ovat evankeliumit. Kertomuksia Jeesuksen elämästä, sanoista, kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Ajassa ja paikassa. Ihmisten kirjoittamina, jotka olivat itse mukana.

Minulle ne eivät ole vertauskuvaa tai symbolista kertomusta sisäisestä kasvusta. Ne ovat todellisia tapahtumia. Jeesus todella syntyi, eli, kärsi, kuoli ja nousi ylös. Kun luen evankeliumeja tätä vasten, ne eivät jää ajatuksiksi tai opetuksiksi, vaan ne kiinnittyvät historiaan ja ihmisen elämään konkreettisesti. Siksi niillä on painoa. Siksi ne myös muuttavat tapaani lukea koko Raamattua.

Kun tämän kokonaisuuden alkaa nähdä, ymmärtää miksi kaikkea ei voi lukea samalla tavalla. Psalmi ei yritäkään olla historiankirja, eikä evankeliumi ole runokokoelma. Osa Raamatusta on symbolista, osa hyvin konkreettista. Ja juuri se tekee siitä elävän.

Tajusin myös, että jos kaikki on vain vertauskuvaa, mikään ei oikeasti kosketa. Voin pysyä turvassa ja ohittaa ne kohdat, jotka pysäyttävät tai tuntuvat epämukavalta. Raamattu ei enää puhu minulle, vaan minä puhun itselleni sen kautta.

Nykyään Raamattu on minulle ennen kaikkea viisauden ja toivon aarreaitta. Sieltä löytyy lohtua ja ohjausta, sanoja kestävyydestä, rakkaudesta ja uskosta. Se ei ole minulle teoriaa, vaan arkea. Se on aina keittiön pöydällä, avoinna ja odottamassa. Luen sitä aamulla ennen kuin päivä alkaa ja illalla, kun kaikki ei ole enää niin selkeää.

Minulle Raamattu on valon ja toivon lähde. Ei siksi, että ymmärtäisin kaiken, vaan siksi, että se valaisee polkua askel kerrallaan ja rohkaisee jatkamaan.

Symbolinen tulkinta on minulle edelleen arvokas silloin, kun se avaa merkityksiä. Mutta en enää ajattele, että sen pitäisi korvata todellisuus. Raamattu saa olla sitä mitä se on. Moniääninen, välillä vaikea, välillä lohduttava. Elävä.

Yksi jae tiivistää tämän minulle hyvin:

“Sillä Jumalan sana on elävä ja voimallinen.” (Hebr. 4:12)

Tätä minä luen ja tätä minä yritän elää todeksi. Tänään tämän verran.