Miksi en kääntynyt suoraan Jumalan puoleen
Olen miettinyt tätä paljon.
Jos kerran uskoin Jumalaan ja puhuin hengellisyydestä, miksi en kääntynyt suoraan Hänen puoleensa? Miksi kysyin korteilta? Miksi hakeuduin meedioille? Miksi etsin viestejä kuolleilta?
Miksi välikäsi tuntui helpommalta kuin Jumala?
En usko, että halusin tietoisesti ohittaa Luojan. Päinvastoin. Olin vilpitön. Etsin lohtua, suuntaa ja varmuutta.
Mutta nyt näen joitakin asioita kirkkaammin.
Halusin vastauksen heti
Kortti antaa vastauksen heti.
Meedio sanoo jotain heti.
Merkki ilmestyy nopeasti.
Se tuntuu konkreettiselta. Saat jotakin käteen. Saat lauseen, symbolin, lupauksen.
Jumalan puoleen kääntyminen ei toimi samalla tavalla.
Rukouksessa ei aina tule vastausta saman tien. Ei kuulu ääntä. Ei näy merkkiä. Välillä on vain hiljaista.
Ja hiljaisuus on vaikeaa, jopa ärsyttävää.
Halusin varmistuksen
Meedio sanoo, että kaikki on hyvin.
Kortti sanoo, että tämä tapahtuu.
Joku välittää viestin, että et ole yksin.
Se rauhoittaa. Mutta samalla se sitoo.
Huomasin, että aloin odottaa seuraavaa vastausta. Seuraavaa merkkiä. Seuraavaa vahvistusta. En enää levännyt ilman niitä. Lopulta aloin harjoittaa meediointia itse. Välillä sain yhteyksiä, useimmiten en. Välillä heilurin pyöriessä mietin, että kukakohan sitä oikeasti pyörittää, mutta en pysähtynyt siihen. Halusin vain vastauksia.
Yhdistin tähän samaan pakettiin myös Ihmeiden oppikurssin ajatuksia. Siellä opetettiin pelon olevan harhaa, kaiken olevan lopulta rakkautta ja oikean ajattelun muuttavan kokemuksen. Se kuulosti kauniilta. Vapauttavalta. Ajatus siitä, ettei mikään ole lopulta todellista uhkaa, rauhoitti.
Mutta samalla opin kääntymään sisäänpäin tavalla, jossa vastaukset piti löytää omasta mielestä. Jos jokin tuntui pahalta, sitä piti “korjata ajattelulla”. Jos pelkäsin, minun piti oivaltaa, ettei pelolle ole perustetta.
Se tuntui henkiseltä kasvulta. Nyt näen, että se oli myös tapa pysyä kontrollissa. Kaikki palautui lopulta minun ajatteluuni, minun tulkintaani ja minun kykyyni nähdä oikein.
Minun ei tarvitse saada päätäni kuntoon ennen kuin menen Jumalan eteen. Saan tulla sellaisena kuin olen, eikä Hän katoa mihinkään.
Ehkä pelkäsin Jumalan hiljaisuutta
Tämä on vaikea myöntää, mutta ehkä pelkäsin sitä, että jos käännyn suoraan Jumalan puoleen, en saakaan mitään konkreettista vastausta.
Meediot, kortit ja muut hengelliset keinot antoivat jotain, joka tuntui hallittavalta. Voin kysyä, tulkita ja palata asiaan.
Jumala taas ei ole hallittavissa.
Hän ei vastaa minun aikatauluni mukaan.
Hän ei toimi minun menetelmilläni.
Hän ei anna minulle kontrollia.
Ja ehkä juuri siksi valitsin pitkään mieluummin välikädet.
Kun oli oikeasti hätä, en kysynyt korteilta
Tässä kohtaa olen joutunut kysymään itseltäni vielä tätäkin, että miksi kysyin korteilta arkisissa asioissa? Työstä? Ihmissuhteista? Tulevaisuudesta? Miksi halusin tietää etukäteen ja varmistaa suunnan?
Mutta kun elämässä tuli oikeasti hätä, en kääntynyt yhdenkään välikäden puoleen.
En kutsunut ylösnousseita mestareita.
En arkkienkeleitä.
En mitään näkymätöntä opasta.
Rukoilin suoraan Jumalalle.
Yksi konkreettinen hetki on jäänyt mieleeni vahvemmin kuin mikään kortti tai viesti. Erään railakkaan baari-illan jälkeisenä aamuna, kyllästyneenä itseeni ja niihin kolmekymppisen alkoholin sävyttämiin viikonloppuihin, huusin rukouksessa Jumalalta apua. Pyysin, että saisin irtaantua alkoholista. Että tämä loppuisi nyt.
En neuvotellut. En kysynyt merkkiä. En tehnyt sopimusta.
Pyysin apua. Lyhyt rukous, Jumala auta.
Ja Jumala vastasi siihen rukoukseen heti.
Siinä hetkessä tunsin koko kehossani, niin fyysisesti kuin henkisesti, että alkoholi oli poistunut elämästäni. Lopullisesti. Ilman taistelua. Jumalan armosta.
En kuitenkaan silloin ymmärtänyt, mitä olin kokenut. Elin vielä vuosia hengellisessä sekamelskassa, vaikka Jumala oli jo vastannut rukoukseeni.
Kuvittelin olevani Jumalan puolella. Puhuin Hänestä, rukoilin, yhdistin kaiken mahdollisen samaan hengelliseen pakettiin.
Vasta paljon myöhemmin, uskoontuloni jälkeen, aloin nähdä selkeämmin, etten oikeastaan tuntenut Jeesusta sellaisena kuin Raamattu Hänet esittää. Olin rakentanut oman hengellisyyteni, jossa Jumala oli mukana, mutta ei keskiössä.
Nyt, lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin, olen tuosta rukousvastauksesta syvästi kiitollinen.
Tuo hetki on yksi syy siihen, miksi en enää kaipaa välikäsiä. Arjen kysymyksissä etsin vastauksia kiertoteitse. Kun elämä todella pysäytti, tiesin mihin kääntyä.
Ja ehkä juuri siinä on jotain olennaista.
En kirjoita tätä tuomitakseni ketään. Kirjoitan tämän siksi, että tunnistan itseni ihmiseksi, joka kyseli, tulkitsi ja odotti merkkejä.
Tänään kysyn toisin.
En kysy, että mitä tämä tarkoittaa.
Kysyn, mihin minä luotan.
Ja olen päättänyt luottaa siihen, että Jumala ei tarvitse välikäsiä päästäkseen minun luokseni.
Tämä ei tarkoita, etteikö Jumala voisi joskus rohkaista minua toisen ihmisen kautta, pysäyttää laulun sanoilla tai vaikkapa avata ymmärrystäni jonkun keskustelun kautta. Uskon, että Hän voi käyttää ihmisiä ja tilanteita puhutellakseen. Siinä ei ole mitään epäraamatullista.
Mutta en enää etsi hengellistä yhteyttä kiertoteitse. Haluan kääntyä suoraan Hänen puoleensa ja jättää loput Hänen käsiinsä.
“Astukaamme sen tähden rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kuin sitä tarvitsemme.” (Hepr. 4:16)
