Rukous hädän keskellä
Rukous kantaa hädän keskellä.
Edellisessä kirjoituksessani kerroin rukouksesta ja rukousvastauksesta, mutta aihe jäi vielä pyörimään mieleen. Ehkä siksi, että yksi elämäni pysäyttävimmistä kokemuksista liittyy juuri tähän. Siihen, miten apu tuli silloin, kun en itse nähnyt mitään ratkaisua. Ja kun sanon, etten nähnyt ratkaisua, niin tarkoitan ihan oikeasti sitä. En mitään sellaista puolidramaattista ”oli vähän vaikeaa” -tilannetta, vaan oikeasti sitä, että keinot olivat aika vähissä.
Yksi asia on sanottava heti alkuun. Tuohon aikaan en ollut uskossa.
En siis elänyt silloin Jeesuksen seuraajana niin kuin nyt ajattelen uskonelämää. Silti rukoilin. Tai ehkä vielä rehellisemmin sanottuna en niinkään rukoillut kuin huusin apua Jumalalta. En millään kauniilla sanoilla tai hengellisillä lauseilla, vaan aika suoraan keskeltä hätää. Sellaisessa kohtaa ei hirveästi mieti, miltä rukous kuulostaa. Siinä vain pyytää apua.
Eron jälkeen jäin yksin kolmen pienen lapseni kanssa asumaan vuokra-asuntoon, jonka vuokra oli minulle aivan liian korkea. Rahaa oli vain välttämättömimpään eikä minulla ollut mitään selkeää suunnitelmaa siitä, miten selviäisin seuraavasta kuukaudesta. Äitini oli tilanteestani kauhuissaan ja syvästi huolissaan. Ja ihan syystäkin. Ei siinä tilanteessa paljon tarvinnut esittää, että kyllä tämä tästä jotenkin järjestyy, jos itsekin mietti lähinnä, että millä tavalla muka.
Silti minussa oli samaan aikaan kummallinen rauha.
En tarkoita sitä, että olisin ollut huoleton tai jotenkin irti todellisuudesta. Kyllä minä tiesin oikein hyvin, miten tiukilla olimme. Tiesin, että tilanne oli todella vaikea, enkä itse nähnyt siihen ratkaisua. Kaiken sen keskellä minulla oli silti vahva tunne siitä, että meitä ei jätettäisi yksin. En osannut selittää sitä silloin, enkä osaa täysin vieläkään. Se rauha vain oli siinä. Ihan kuin joku olisi pitänyt minusta kiinni silloinkin, kun oma ote elämästä oli siinä vaiheessa aika hatara.
En rukoillut rahaa. En pyytänyt helppoa elämää enkä mitään suurta ihmettä. Rukoilin, että Jumala antaisi minulle voimaa kestää tämän koettelemuksen ja auttaisi meitä selviämään jotenkin. Toivoin vain, että lapseni voisivat tuntea olonsa turvalliseksi ja että meille riittäisi jokapäiväinen leipä. Se oli minun rukoukseni. Ei mikään valmis ja kaunis rukous, vaan aika paljas avunhuuto.
Muutaman päivän kuluttua minulle tuli yhtäkkiä ajatus, että mitä jos kokeilisin lottoa. En ollut aiemmin juuri pelannut, joten eihän tämä nyt ollut mikään minun tavallinen talousstrategiani. Mutta tunne oli niin vahva, että päätin toimia sen mukaan. Tein lottorivin netissä, ja lottotililleni jäi vielä kolme euroa. Katselin niitä viimeisiä euroja ja päätin ostaa yhden arvan.
Kun raaputin arvan, en voinut uskoa silmiäni.
Voitin 50 000 euroa.
Muistan edelleen sen epäuskon. Sen hetken, kun ihminen vain tuijottaa eikä oikein ymmärrä, mitä on tapahtunut. Sitten tuli helpotus, järkytys ja valtava kiitollisuus. Ja tietenkin tarkistin asian varmaan sata kertaa, koska enhän minä sitä heti todeksi uskonut. Minusta tuntui, että vastaus tuli tavalla, jota en olisi itse osannut edes kuvitella.
Minulle se ei ollut vain hyvää tuuria tai sattumaa. Koin sen niin, että Jumala näki meidän avuntarpeemme ja kuuli rukoukseni. Apu tuli tavalla, jota en olisi osannut pyytää enkä suunnitella itse.
Tuo kokemus muutti minussa jotain pysyvästi. Rahahuoli helpotti, mutta sitäkin enemmän minuun jäi ymmärrys siitä, etten enää pystynyt ajattelemaan Jumalaa etäisenä tai rukousta vain ihmisen omana lohtuna. Jotain siinä meni minussa todella syvälle. Jotain sellaista, mitä en enää osannut sivuuttaa tai pitää merkityksettömänä.
En kirjoita tätä siksi, että yrittäisin tehdä jonkin säännön tai kaavan siitä, miten rukous toimii. Elämä ei mene niin, että kun rukoilee, saa aina juuri sen, mitä pyytää, ja juuri silloin, kun pyytää. Ei mene. Sen tietää jokainen, joka on joskus joutunut elämään sellaisten asioiden keskellä, joihin ei löydy nopeita vastauksia. Mutta tämän yhden asian voin sanoa omasta elämästäni: rukous ei ole ollut minulle turhaa.
Olen nähnyt hetken, jossa omat keinot loppuivat täysin, ja juuri siinä kohdassa sain apua. Sellaista apua, jota en itse pystynyt järjestämään. Siksi minun on mahdotonta suhtautua rukoukseen vain kauniina uskonnollisena ajatuksena. Minulle se liittyy oikeaan elämään. Laskuihin, pelkoon, yksinhuoltajuuteen, vastuuseen ja siihen, että ihminen yrittää pysyä kasassa päivän kerrallaan, vaikka välillä vähän repsottaen.
Ehkä rukouksen voima ei aina näy siinä, että kaikki muuttuu heti helpoksi. Joskus se näkyy ensin rauhana keskellä kaaosta. Joskus taas vastauksena, joka tulee täysin odottamatta. Ja joskus vasta paljon myöhemmin ymmärtää, miten Jumala on kantanut silloinkin, kun sitä ei itse huomannut.
Minulle tämä yksi hetki jäi muistutukseksi siitä, että Jumala kuulee. Hän ei ollut poissa silloinkaan, kun en vielä ollut uskossa. Se pysäyttää minut edelleen.
Raamatussa sanotaan:
“Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi.”
Fil. 4:6
Nykyään luen tuon jakeen ihan eri tavalla kuin ennen. Se tuo mieleeni, miltä tuntuu olla aivan loppu, pyytää apua ja huomata jälkeenpäin, ettei ollutkaan yksin.
Rukouksen voima ei minun elämässäni tarkoita sitä, että minä hallitsen lopputulosta. Se tarkoittaa sitä, että Jumala on todellinen myös silloin, kun mitään ratkaisua ei vielä näy.
