Kun varpushaukka iski lintulaudalle

Katselin taas ikkunasta lintulaudalla käyviä lintuja ihan omissa ajatuksissani. Maassa söi rauhassa kuusi mustarastasta, ja koko näky oli jotenkin tosi seesteinen. Tykkään katsella lintuja paljon. Se on niin terapeuttista. Tulee sellainen olo, että elämä vain on omassa rytmissään.

Sitten kaikki muuttui sekunnissa.

Jostain ihan puskista syöksyi varpushaukka. Se oli vain vähän mustarastasta isompi, mikä teki koko tilanteesta vielä oudomman. Niin pieni lintu, ja silti kaikki tapahtui ihan käsittämättömän nopeasti. Se iski kyntensä mustarastaan selkään ja jäi siihen kiinni. Näky oli samaan aikaan järkyttävä, absurdi ja jotenkin melkein koominenkin, siis sillä tavalla, että oma pää ei ensin edes ymmärtänyt, mitä siinä tapahtui.

Minä huusin sisällä ja hakkasin ikkunaa. Ei mitään vaikutusta.

Sitten juoksin pihalle ja kiljuin kuin hullu, ja vasta silloin varpushaukka lähti. Mutta ei yksin. Se lähti mustarastas mukanaan.

Ja minä jäin siihen ihan järkyttyneenä.

Ymmärrän kyllä luonnonkulun. Ymmärrän, että petolintu tekee sitä mitä petolintu tekee. Ei se ollut paha. Se ei tehnyt mitään väärää. Se teki vain sen, mikä sille on luonnollista. Silti en olisi halunnut nähdä sitä. En todellakaan.

Jotkut asiat voi ymmärtää järjellä, mutta sydän ei pysy mukana.

Tuon jälkeen kesti pitkään ennen kuin yksikään lintu uskalsi takaisin. Koko piha meni ihan hiljaiseksi. Se hiljaisuus tuntui melkein yhtä pahalta kuin se itse tilanne. Ihan kuin koko paikka olisi säikähtänyt.

Ja sitten ensimmäisenä takaisin tuli mustarastas.

En tietenkään tiedä, oliko se juuri kuolleen puoliso. Voi olla ettei ollut. Mutta kyllä se kävi mielessä. Ja se ajatus tuntui yllättävän surulliselta.

Jäin miettimään koko tapahtumaa pitkäksi aikaa. En pelkästään sitä näkyä, vaan sitä miten paljon siinä oli jotain tästä elämästä. Kaikki voi näyttää aivan rauhalliselta, tavalliselta ja turvalliselta, ja sitten yhtäkkiä jokin iskee sivusta eikä mikään ole enää hetkeen ennallaan.

Niinhän elämässäkin käy.

On ihan tavallisia päiviä, tavallisia hetkiä, tavallisia näkymiä, ja sitten tulee jotain mitä ei osannut odottaa ollenkaan. Joku puhelu. Joku tieto. Joku menetys. Joku asia, joka repii rauhan rikki niin nopeasti, ettei mieli ehdi edes mukaan.

Ja ehkä pahinta on juuri se, ettei kaikkea voi estää.

Minäkin yritin. Huusin, hakkasin ikkunaa, juoksin ulos, tein kaiken mitä siinä hetkessä keksin. Mutta en silti pystynyt pelastamaan sitä lintua. Se jäi ehkä eniten vaivaamaan. Oma avuttomuus. Se, että vaikka haluaisi puuttua, haluaisi estää, haluaisi korjata, niin aina ei voi.

En tykkää siitä tunteesta yhtään.

Minä haluaisin paljon mieluummin elämän, jossa paha näkyisi ajoissa ja ehtisi väliin. Että viattomat säästyisivät. Että rauha pysyisi rauhana. Mutta eihän tämä maailma ole sellainen. Täällä tapahtuu koko ajan asioita, jotka satuttavat, järkyttävät ja tulevat täysin varoittamatta.

Ehkä juuri siksi tuo hetki pysäytti niin paljon. Siinä näkyi yhtäkkiä jotain sellaista tästä maailmasta, jota en olisi halunnut nähdä. Kaikki ei ole ehjää. Kaikki ei ole niin kuin pitäisi. Vaikka kyse oli linnuista pihassa, hetkessä oli jotain paljon suurempaa.
Siinä oli jotain samaa kuin elämässä ylipäätään. Kauneus ja kauhu ihan vierekkäin. Rauha ja väkivalta samassa pihassa.

Ja juuri siihen kohtaan minä tarvitsen evankeliumia.

Kun sanon noin, en tarkoita mitään epämääräistä hengellistä lohdutusta. Tarkoitan sitä, että evankeliumi on minulle uutinen siitä, mitä Jeesus on tehnyt. Jumala ei jäänyt kauas katsomaan tätä rikkinäistä maailmaa sivusta, vaan tuli itse tänne. Jeesus tuli keskelle kärsimystä, pelkoa, epäoikeudenmukaisuutta ja kuolemaa. Hän kantoi synnin seuraukset ristille ja nousi kuolleista. Siksi paha, kärsimys ja kuolema eivät ole tämän maailman lopullinen totuus, vaikka ne ovat täällä nyt aivan todellisia.

Minulle evankeliumi ei tarkoita sitä, että kaikesta pahasta pitäisi keksiä joku kaunis opetus. Ei tarvitse. Tuo näky oli minusta kamala, ja sillä selvä.

Evankeliumi tarkoittaa minulle sitä, että Jeesus on totta juuri tällaisen maailman keskellä. Tämän saman maailman, jossa tapahtuu asioita, joita en haluaisi nähdä ja joita en pysty estämään. Hän ei ole kaukana eikä sivussa. Ja koska Jeesus on noussut kuolleista, tämä kaikki ei jää tähän.

Siksi evankeliumi on minulle totta juuri tällaisina hetkinä.

Ei niin, että lintu olisi herännyt henkiin tai että tapahtunut olisi muuttunut vähemmän järkyttäväksi. Ei niin, että usko poistaisi surun tai tekisi minusta jotenkin tyynen kaiken keskellä. Vaan niin, että tällainenkin hetki muistuttaa minua siitä, miksi tarvitsen Jeesusta. Tarvitsen Vapahtajaa juuri siksi, että maailma on tällainen. Tarvitsen Häntä juuri siksi, etten pysty pitämään elämää kasassa omin voimin. Tarvitsen Häntä juuri siksi, että kuolema, pelko ja menetys ovat todellisia.

Minua lohduttaa Jeesuksen sana:

“Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman.”
Joh. 16:33

Tuossa on minusta jotain todella rehellistä. Jeesus ei sano, ettei täällä tapahtuisi asioita, jotka satuttavat ja järkyttävät. Hän sanoo suoraan, että tässä maailmassa me olemme ahtaalla. Siis oikeasti olemme.

Mutta Hän sanoo myös, että Hän on voittanut maailman.

Siksi kristillinen toivo ei ole minulle sitä, että kaikki täällä menisi hyvin. Se ei ole sitä, että voisin suojata itseni kaikelta pahalta. Se ei ole edes sitä, että ymmärtäisin aina Jumalan tiet. Kristillinen toivo on sitä, että Jeesus on kuollut ja noussut ylös. Siksi tämän maailman rikkinäisyys ei ole lopullinen. Siksi kuolema ei ole lopullinen. Siksi kärsimys ei ole lopullinen. Siksi on olemassa toivo, joka ei lepää minun jaksamiseni, ymmärrykseni tai hallintakykyni varassa.

Tuon lintulautahetken jälkeen elämä palasi pihalle vähitellen. Varovasti, mutta kuitenkin palasi. Linnut tulivat takaisin. Kaikki ei jäänyt siihen yhteen järkyttävään hetkeen.

Siinäkin oli jotain, mikä jäi puhuttelemaan.

Niinhän me ihmisetkin usein elämme. Jokin säikäyttää, jokin satuttaa, jokin vie hetkeksi turvan tunteen. Ja sitten menee aikaa ennen kuin uskaltaa taas tulla takaisin. Ensin ehkä varovasti. Vähän katsellen. Vähän peläten. Mutta kuitenkin.

Ehkä juuri siksi haluan kirjoittaa myös tällaisista hetkistä.

Haluan kirjoittaa myös tällaisista hetkistä, en vain niistä kauniista ja helposti selitettävistä. Juuri tällaisissa hetkissä tulee näkyviin, mitä oikeastaan uskon. Evankeliumi ei ole minulle vain uskonnollinen ajatus, vaan sitä, että Jeesus on tullut tähän todelliseen maailmaan.

Minä en pysty estämään pahaa enkä palauttamaan tapahtunutta ennalleen. Enkä aina ymmärrä, miksi asiat menevät niin kuin menevät. Mutta juuri siksi tarvitsen Jeesusta. Minun toivoni ei ole siinä, että elämä olisi hallinnassa, vaan siinä, että Jeesus on noussut kuolleista ja pitää minutkin kiinni, kun oma ote herpaantuu.

Varpushaukka pihassa ei ollut kaunis hengellinen vertauskuva. Se oli järkyttävä näky. Mutta juuri siksi se teki taas näkyväksi sen, että tämä maailma tarvitsee Lunastajaa.

Ja minä myös.