Entä jos helvetti ei olekaan vain pelottelua?

Ennen ajattelin, että helvetti on kirkon keksimä pelottelukeino. Sitten aloin lukea, mitä Jeesus itse sanoi.

Helvetti on sana, jolla on tehty paljon vahinkoa. Sillä on peloteltu, uhkailtu ja joskus jopa lyöty ihmisiä hengellisesti päähän. Kiukuspäissään joku voi tokaista toiselle, että painu helvettiin, vaikka ei ehkä edes pysähdy miettimään, mitä tuli sanottua. Raamatussa helvettiä ei kuitenkaan kuvata vain pelottelukeinona tai ihmisen omana mielentilana. Siitä puhutaan vakavana todellisuutena, johon liittyy Jumalan tuomio, kadotus, pimeys, tuli, itku, hammasten kiristys ja lopullinen ero Jumalasta. Toisin sanoen kyse ei ole vain yhdestä pelottavasta sanasta, vaan Raamatussa asiasta puhutaan monilla vakavilla kuvilla.

Ei siis ihme, jos koko aihe tuntuu monesta vastenmieliseltä. Minullekin helvetti kuulosti pitkään lähinnä ihmisten tai kirkon keksimältä pelottelulta. Mutta kun aloin lukea Raamattua, se selitys ei enää riittänyt.

Tämä ei ole ehkä se kevyin aihe kahvikupin ääreen pohdittavaksi. Helvetti. Pelkkä sana saa jo monella verenpaineen nousemaan ja niskakarvat tekemään pienen sotilasrivistön.

Ja ymmärrän sen. Minullekin tämä on ollut vaikea aihe. Ei sellainen, josta tekee mieli kirjoittaa kevyesti, että “no niin, tänään vähän kadotuksesta ja sitten iltapalalle”. Ei todellakaan.

Mutta juuri siksi tästä pitää puhua.

Aiemmin kuuntelin paljon ihan toisenlaista opetusta. Dolores Cannonia, Basharia, Ihmeiden oppikurssia ja kaikkea sellaista, missä elämä esitettiin enemmän sielun kouluna kuin sellaisena todellisuutena, jossa ihminen tarvitsee oikeasti Pelastajan. Doloresin mukaan me tulemme tänne oppimaan. Niin kauan, että opimme. Basharin ajatuksissa taas helvetti ei ole mikään todellinen paikka, vaan enemmänkin itse luotu tila. Ihmeiden oppikurssin maailmassa synti ei ollut samalla tavalla todellista kuin Raamatussa, vaan enemmänkin harhaa, väärää näkemistä tai erillisyyden kuvitelmaa. Ja jos synti ei ole todellinen ongelma, ei helvettikään voi olla todellinen tuomio. Kaikki tämä kuulosti aikanaan lempeältä. Että rakastava Jumala ei voisi sallia mitään sellaista.

Ja rehellisesti? Sehän kuulostaa tosi hyvältä.

Se kuulostaa paljon mukavammalta kuin ajatus tuomiosta, synnistä, kadotuksesta ja vastuusta Jumalan edessä. Siinä ihminen ei olekaan syntinen, vaan oppilas. Ei eksynyt, vaan kehittymässä. Ei pelastusta tarvitseva, vaan tietoisuuttaan laajentava olento, joka käy täällä vähän niin kuin kosmisessa iltalukiossa.

Tavallaan ymmärrän hyvin, miksi se vetoaa. Siinä ei tarvitse kohdata mitään lopullista. Ei tarvitse kysyä, mitä jos olenkin väärässä Jumalan edessä. Ei tarvitse miettiä, mitä synti oikeasti on. Voi vain ajatella, että kaikki on oppimista, kaikki johtaa lopulta kasvuun ja kyllä rakastava Jumala lopulta silittää kaikkien päätä.

Mutta sitten tuli vastaan Raamattu.

Ja siinä kohtaa tämä ajatus alkoi natista liitoksistaan.

Koska kun luen Raamattua, en saa sieltä sellaista kuvaa, että ihminen olisi vain oppimassa asioita elämänkokemusten kautta. Totta kai ihminen oppii. Totta kai elämä kasvattaa. Totta kai Jumala voi käyttää vaikeitakin asioita siihen, että ihminen havahtuu ja muuttuu. Mutta Raamatun mukaan meidän perusongelmamme ei ole vain se, että emme vielä tiedä tarpeeksi.

Raamatun mukaan meidän ongelmamme on synti.

“Sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta.”
Room. 3:23

Tuo ei ole mikään pieni lisälause Raamatussa. Se on aika iso juttu. Kaikki ovat tehneet syntiä. Ei vain sarjamurhaajat, diktaattorit ja ne ihmiset, jotka ohittavat jonossa. Kaikki. Minä myös.

Ja synti ei Raamatussa tarkoita vain sitä, että ihminen tekee joskus jotain kiellettyä. Se on paljon syvempi asia. Se on elämää erossa Jumalasta. Sitä, että ihminen haluaa itse päättää, mikä on totta, mikä on hyvää ja millainen Jumalan pitäisi olla.

Tämä oli minulle ehkä yksi vaikeimpia kohtia. Minä olin tottunut ajattelemaan, että rakkaus tarkoittaa hyväksymistä. Että jos Jumala on rakkaus, hän ei voi tuomita. Että jos Jumala on hyvä, hän ei voi sallia helvettiä.

Mutta Raamattu ei anna minun muotoilla Jumalaa pelkästään sen mukaan, mikä minusta tuntuu rakastavalta.

Raamatun Jumala on rakkaus. Kyllä. Mutta hän on myös pyhä. Hän on oikeudenmukainen. Hän ei kutsu pahaa hyväksi vain siksi, että se tuntuisi meistä mukavammalta. Hän ei pyyhi syntiä maton alle ja sano, että ei puhuta tästä, ettei kenellekään tule paha mieli.

Ja juuri tässä kohtaa risti alkaa näyttää ihan erilaiselta.

Jos synti ei ole vakava asia, miksi Jeesuksen piti kuolla?

Jos kadotusta ei ole, mistä Jeesus pelastaa?

Jos ihminen on vain oppimassa, miksi Raamattu puhuu sovituksesta, anteeksiannosta, verestä, parannuksesta ja pelastuksesta?

Jeesus ei tullut vain antamaan meille vähän parempia elämänohjeita. Hän ei tullut pitämään henkisen kasvun viikonloppukurssia. Raamattu sanoo paljon rajummin:

“Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä.” 1. Tim 1:15

Raamatun mukaan helvettiin ei joudu siksi, että olisi epäonnistunut jossain elämän oppitunneilla tai ollut vähän huonompi ihminen kuin muut. Sinne joutuu, jos jää synteihinsä ilman Kristusta. Ja tässä näkyy myös Jumalan armo. Kyse ei ole siitä, että ihminen olisi sössinyt elämänsä niin pahasti, ettei hänellä olisi enää mitään toivoa. Niin kauan kuin ihminen elää, Jumala kutsuu häntä takaisin. Helvetiltä ei pelasta oma ryhdistäytyminen, vaan Kristus. Siksi Jeesus tuli. Hän ei tullut vain opettamaan parempaa elämäntapaa, vaan pelastamaan ihmisen synnin ja tuomion alta. Jeesus sanoo, että se, joka uskoo häneen, ei joudu tuomittavaksi, mutta se, joka ei usko, on jo tuomittu, koska hän ei ole uskonut Jumalan ainoaan Poikaan. Joh. 3:18.

Siksi tuo ajatus pysäyttää minut: Jeesus tuli pelastamaan syntisiä. Ei vain muistuttamaan meitä omasta valostamme. Ei vain kertomaan, että olemme kaikki matkalla korkeampaan tietoisuuteen. Pelastamaan.

Ja sitten on se kohta, jota on vaikea kiertää: Jeesus itse puhui helvetistä.

Ei pelkästään joku vihainen saarnaaja. Ei myöhempi kirkollinen pelottelutarina. Ei uskonnollinen kontrollikeino, jolla ihmisiä yritettiin saada ruotuun.

Jeesus itse.

“Älkääkä pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta eivät kykene tappamaan sielua. Pelätkää sen sijaan häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin.”
Matt. 10:28

Samalla olen joutunut korjaamaan mielessäni myös yhden oudon mielikuvan. Helvetti ei ole Raamatussa Saatanan oma valtakunta, jossa hän istuu jossain pimeällä valtaistuimella hiilihanko kädessä. Se ei ole hänen hallintopaikkansa, vaan hänenkin tuomionsa paikka. Jeesus sanoo:

“Menkää pois minun luotani, te kirotut, siihen iankaikkiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen.”
Matt. 25:41

Se tekee aiheesta vielä vakavamman. Kyse ei ole mistään kauhuelokuvamaisesta kuvastosta, vaan Jumalan tuomiosta.

En silti osaa piirtää helvetistä mitään tarkkaa kuvaa. Onko se kirjaimellinen tuli, pimeys, paikka, tila vai jotain sellaista, mitä ihmisen sanat eivät kunnolla edes tavoita? En tiedä. Raamattu käyttää siitä kovaa kuvakieltä: tulta, pimeyttä, itkua, hammasten kiristystä, kadotusta ja toista kuolemaa. Mutta sen verran ymmärrän, ettei Raamattu esitä helvettiä vain ihmisen omana mielentilana tai jonain itse luotuna tietoisuustilana. Se esitetään todellisena tuomiona ja lopullisena erona Jumalasta.

Puhun tässä tekstissä helvetistä, koska se on tutuin sana. Raamatussa samaa asiaa kuvataan myös kadotuksena, tuomiona, iankaikkisena rangaistuksena ja toisena kuolemana. Ne ovat eri sanoja kuvaamaan samaa vakavaa asiaa: lopullista eroa Jumalasta.

Voiko helvetti sitten tarkoittaa elämää ilman Jumalaa? Jollain tavalla kyllä, mutta ei pelkästään sitä. Raamatun mukaan ihminen voi jo tässä elämässä elää erossa Jumalasta, hengellisesti pimeässä ja ilman todellista yhteyttä häneen. Mutta helvetti ei ole vain tämän elämän tyhjyys tai paha olo. Raamatussa se on lopullinen kadotus, Jumalan tuomio ja ero hänen pelastavasta läsnäolostaan. Tässä elämässä Jumala vielä kutsuu ihmistä takaisin. Helvetissä sitä paluuta ei enää kuvata olevan.

Nämä kohdat eivät kuulosta siltä, että helvetti olisi vain ihmisen itse luoma epämukava mielentila. Eivätkä ne kuulosta siltä, että elämä olisi loputon kierros oppitunteja, jossa aina palataan takaisin, jos koe meni vähän plörinäksi.

Raamatussa sanotaan myös:

“Ihmisille on määrätty, että heidän kerran on kuoleminen, mutta sen jälkeen tulee tuomio.”
Hepr. 9:27

Yhden elämän ajatus on aika erilainen kuin se, mihin olin aiemmin törmännyt uushenkisissä opetuksissa. Ei loputonta uusintakierrosta. Ei “tulen takaisin ja opin sitten”. Vaan elämä, kuolema ja tuomio.

Se on vakavaa.

Eikä tämä tarkoita sitä, että minun pitäisi alkaa nähdä Jumala julmana. Tämä on tärkeä kohta, koska muuten koko aihe menee helposti ihan vinoon. Raamatussa Jumala ei ole kylmä ja välinpitämätön hahmo, joka odottaa, että pääsee rankaisemaan ihmisiä. Päinvastoin.

“Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.”
Joh. 3:16

Tuo jae on tuttu, ehkä liiankin tuttu. Niin tuttu, että sen voi ohittaa melkein automaattisesti. Mutta siinä sanotaan aika paljon. Jumala rakasti. Jumala antoi Poikansa. Ettei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen.

Siinä on sekä rakkaus että kadotus samassa lauseessa.

Ja ehkä juuri se on minulle avannut tätä eri tavalla. Raamatun Jumalan rakkaus ei tarkoita sitä, ettei mitään vaaraa ole. Se tarkoittaa, että Jumala on itse tullut pelastamaan siitä vaarasta. Jeesus ei tullut koristeeksi hengelliseen maisemaan. Hän tuli siksi, että me tarvitsemme pelastuksen.

Tämä on iso ero.

Doloresin ja Basharin sanoma tuntui aikanaan lohdulliselta, koska se poisti pelon. Mutta se poisti samalla myös tarpeen ristille. Jos kaikki on lopulta vain oppimista, silloin Jeesuksen kuolema ei enää ole välttämätön. Siitä tulee kaunis symboli, ei pelastuksen ydin.

Ja siinä kohtaa en voi enää sovittaa näitä kahta yhteen.

En voi sanoa samaan aikaan, että uskon Raamattuun, mutta helvettiä ei ole, koska se ei sovi minun käsitykseeni rakkaudesta. En voi sanoa, että Jeesus on Herra, mutta hänen varoituksensa olivat vain vertauskuvallista draamaa. En voi ottaa Raamatusta vain niitä kohtia, jotka tuntuvat pehmeiltä, ja lakaista loppuja eteisen maton alle.

Tai voin tietysti. Mutta silloin en enää oikeasti anna Raamatun puhua. Silloin minä vain käytän sitä tukemaan sitä, mitä olin jo päättänyt uskoa.

En kirjoita tätä siksi, että osaisin piirrellä karttaa siitä, kuka on missäkin. Se ei ole minun paikkani. Minun paikkani on ottaa vakavasti se, mitä Jeesus sanoo, ja samalla muistaa, että Jumala näkee ihmisen paljon syvemmin kuin minä tai kukaan muu koskaan näkee.

Tämä ei tarkoita, että ymmärtäisin kaiken. En ymmärrä. Helvetti on edelleen raskas aihe. En kirjoita tätä kevyesti, enkä halua käyttää helvettiä hengellisenä lyömäaseena. Sellainen on rumaa ja väärää.

Mutta en voi enää myöskään lakaista sitä pois vain siksi, että se tuntuu pahalta.

Jos Jeesus puhui siitä, minun on otettava se vakavasti.

Ja ehkä lopulta tämä aihe ei viekään minua ensisijaisesti tuijottamaan helvettiä, vaan katsomaan ristiä. Koska jos kadotus on todellinen, risti on vielä suurempi asia kuin olin ymmärtänyt. Jos synti on todellinen, armo ei ole mikään pieni mukava lisä. Se on elämän ja kuoleman kysymys.

Minulle tämä on ollut aika iso käännös. Aiemmin ajattelin, että rakastava Jumala ei voisi tuomita. Nyt alan ymmärtää, että rakastava Jumala ei jättänyt ihmistä ilman pelastusta.

Se on ihan eri asia.

Ja juuri siksi evankeliumi ei ole vain kaunis ajatus. Se on oikeasti hyvä uutinen.