Kun mieli menee vanhaa rataa, vaikka sydän haluaisi jo muuta
Mielen uudistuminen.
On yksi raamatunkohta, johon palaan mielessäni yhä uudelleen:
“Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.”
Room. 12:2
Tämä kuulostaa ensin vain kauniilta jakeelta, mutta kun sitä alkaa oikeasti miettiä, se osuu yllättävän syvälle.
Mielen uudistuminen.
Siis ei vain käytöksen siistiminen. Ei vain se, että yrittää vähän enemmän, skarppaa enemmän, uskoo enemmän tai lopettaa jonkin huonon tavan. Vaan että itse mieli uudistuu. Se paikka, jossa ajatukset pyörivät, pelot huutavat, vanhat uskomukset jankkaavat ja tutut reitit vetävät takaisin samaan suuntaan.
Ja juuri siinä onkin se koko jutun vaikeus.
Koska vaikka sydämessä olisi oikea halu kääntyä Jumalan puoleen, mieli ei muutu sormia napsauttamalla. Sydän voi haluta luottaa, mutta päässä pyörivät silti samat vanhat jutut. Pelko nousee taas, kontrollin tarve ottaa tilaa, epäusko puskee päälle ja levottomuus vetää mukanaan. Ja huomaamattaan alkaa taas etsiä turvaa jostain näkyvästä, nopeasta ja sellaisesta, minkä voisi jotenkin itse varmistaa.
Olen huomannut tämän itsessäni monta kertaa.
Voin tietää järjellä, että Jumala on hyvä. Voin uskoa, että Jeesus on tie, totuus ja elämä. Voin haluta luottaa. Ja silti mieli lähtee juoksemaan omille teilleen. Se alkaa etsiä ratkaisuja, varmistuksia, merkkejä, tunteita, selityksiä ja jotain sellaista, mistä saisi nopeasti otteen. Se haluaisi tietää etukäteen, miten kaikki menee, miten kaikki ratkeaa ja miten tästä selvitään.
En usko, että mielen uudistuminen tarkoittaa sitä, että minusta tulisi yhtäkkiä joku vahva ja horjumaton uskovainen.
Ehkä se on enemmän sitä, että alan pikkuhiljaa huomata, milloin minua vie taas sama vanha pelko ja levottomuus. Sellainen tuttu ajattelutapa, joka on ennenkin vienyt minua väärään suuntaan. Ja ehkä muutos alkaa siitä, etten usko ihan jokaista ajatusta, joka päähän nousee. Että pysähdyn ja kysyn, onko tämä oikeasti totta. Onko tämä Jumalan ääntä vai vain minun omaa levotonta mieltäni.
Maailma kyllä syöttää päähän kaikenlaista. Sellaista, mikä kuulostaa ensin ihan järkevältä, mutta tekee olon lopulta vain raskaammaksi. Olen itsekin ajautunut siihen ajatukseen, että kaikki on minun vastuullani. Että minun pitää itse keksiä ratkaisut, pitää kaikki kasassa ja varmistaa, ettei mikään hajoa enää lisää. Ja samalla alkaa mitata itseään ihan väärillä asioilla. Sillä, miten pärjää, onko rahaa, jaksaako ja näyttääkö elämä ulospäin siltä, että kaikki on hyvin.
Ei ihme, että mieli väsyy.
Siksi tämä jae tuntuu niin tärkeältä. Ei vain hienona hengellisenä ajatuksena, vaan ihan käytännössä. Siinä, mitä uskon Jumalasta silloin, kun tuntuu, ettei rukoukseen tule mitään vastausta. Siinä, mistä alan etsiä turvaa silloin, kun elämä tuntuu epävarmalta eikä mikään ole kunnolla omissa käsissä.
Minulle mielen uudistuminen ei ole näyttäytynyt minään valtavana hetkenä, jossa kaikki meni kerralla uusiksi. Enemmän se on ollut hidasta sisäistä työtä. Huomaan taas ajattelevani vanhalla tavalla. Huomaan taas etsiväni elämää väärästä paikasta. Huomaan taas antaneeni pelolle enemmän valtaa kuin Jumalan sanalle.
Ja sitten palaan takaisin.
Palaan takaisin Jumalan eteen, vaikka huomaan taas menneeni ajatuksissani ihan väärään suuntaan. Minulla ei oikeastaan ole muutakaan paikkaa minne mennä. Palaan takaisin siihen, mitä Hän sanoo, enkä siihen, mitä oma pääni milloinkin huutaa.
Ehkä mielen uudistuminen näkyy juuri siinä, että vaikka minussa nousee edelleen pelkoa ja kaikenlaista sekavaa ajatusta, en lähde niiden mukaan ihan samalla tavalla kuin ennen. En halua rakentaa elämääni niiden varaan. Ne voivat huutaa kyllä, mutta en halua antaa niille viimeistä sanaa.
Ja tämä näkyy oikeasti aika konkreettisesti.
Kun mieleen nousee ajatus, että kaikki on menetetty, voin muistuttaa itseäni siitä, ettei ole, koska Jumala on yhä tässä.
Kun mieleen nousee, että minun pitää yksin saada koko elämä kasaan, voin pysähtyä ja muistaa, etten minä ole Jumala.
Kun mieleen nousee, että mikään minussa ei muutu koskaan, voin silti tarttua siihen, ettei Jumala ole luovuttanut minusta, vaikka olen keskeneräinen.
Tämä ei ole vain sitä, että yrittäisin ajatella toisin tai tsempata itseäni jollain kauniilla lauseilla. Tässä on kyse siitä, mihin suuntaan minä käännyn. Jäänkö siihen, mitä pelko ja oma pää minulle syöttävät, vai palaanko siihen, mitä Jumala sanoo.
Siksi tässä jakeessa on minulle myös paljon toivoa.
Minä en lue jaetta niin, että nyt pitäisi vain yrittää kovemmin, ryhdistäytyä ja tehdä itsestään vahvempi ihminen.
Se puhuu mielen uudistumisesta.
Siitä, että Jumala tekee työtä paljon syvemmällä kuin siinä, miltä kaikki näyttää ulospäin. Sinne asti, missä ajatukset lähtevät liikkeelle.
Se tuo minulle toivoa, koska jos kaikki olisi vain oman tahdonvoimani varassa, olisin varmaan ollut jo ajat sitten ihan loppu tämän kanssa. Mutta jos Jumala oikeasti uudistaa mieltä, keskeneräisyys ei ehkä tarkoitakaan sitä, että kaikki olisi pielessä. Se voi olla juuri sitä aluetta, jossa Hän tekee työtään.
Ehkä sinäkin tunnistat tämän. Että haluaisit luottaa Jumalaan enemmän, mutta mieli vetää koko ajan muualle. Pelkoon, epätoivoon, vanhoihin kaavoihin, omiin ratkaisuihin ja jatkuvaan levottomuuteen. Silloin ei ehkä tarvitse ensimmäisenä alkaa syyttää itseään huonoksi uskovaksi. Ehkä pitää vain nähdä rehellisesti, että juuri tässä se taistelu usein käydään.
Mielessä.
Ja juuri siihen Jumala haluaa tulla mukaan.
Ei vain kerran, vaan yhä uudelleen.
Sillä mielen uudistuminen ei ole yksi suuri hetki, ainakaan minulle. Se voi olla pitkä, hidas ja välillä raskaskin matka. Mutta silti se on todellinen. Ja ehkä jo se, että alkaa tunnistaa vanhat ajatuksensa vanhoiksi ajatuksiksi, on merkki siitä, että jotain on jo tapahtumassa.
