Maailma ei ole sinun peilisi

Mitä Jumalan sana oikeasti näyttää.

Uushenkisyydessä kuulin usein sen ajatuksen, että maailma on minun peilini. Ihmiset peilaavat minua. Tilanteet peilaavat minua. Kaikki, mikä ärsyttää toisessa, kertoo jotain minusta. Kaikki, mitä elämässä tapahtuu, heijastaa jotain omaa sisäistä tilaani, uskomustani, energiaani tai jotain muuta näkymätöntä säätöä, jota sitten piti tulkita suurennuslasin kanssa kuin hengellistä salapoliisityötä.

Ja rehellisesti sanottuna, kyllähän siinä oli jotain koukuttavaa.

Kaikesta tuli merkityksellistä. Jokainen kohtaaminen oli viesti. Jokainen ärsytys oli “opettaja”. Jokainen hankala ihminen oli muka peili, jonka kautta minun piti löytää taas uusi kerros itsestäni. Siinä sai kyllä ihmisen pään menemään ihan solmuun. Mutta jossain kohtaa se käy myös raskaaksi.

Koska jos koko maailma on koko ajan minun peilini, katse jää lopulta aika tiukasti minuun itseeni. Mitä minä tunnen. Mitä minä vedän puoleeni. Mitä minä heijastan. Mitä minun sisäinen tilani luo. Ulospäin se voi näyttää henkiseltä kasvulta, mutta aika helposti siinä vain istuu oman päänsä sisällä ja tulkitsee kaikkea puhki. Raamatussa peilistä puhutaan eri tavalla.

Jaakobin kirjeessä sanotaan näin:

“Toteuttakaa sana tekoina, älkää pelkästään kuunnelko sitä — älkää pettäkö itseänne. Se, joka kuulee sanan mutta ei tee sen mukaan, on kuin mies, joka katselee kuvastimessa omia kasvojaan. Hän kyllä tarkastelee itseään, mutta poistuttuaan hän unohtaa saman tien, millainen on.” Jaak. 1:22–24

Tämä on minusta aika pysäyttävä kohta. Ei mikään söpö sisustustauluversio uskosta, vaan suora ja vähän epämukavakin. Jumalan sanaa voi kuulla, lukea, nyökytellä ja pitää hyvänä, mutta silti kävellä pois ja jatkaa ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Ja siinä kohtaa sana on kuin peili.

Mutta ei samalla tavalla kuin uushenkisyydessä ajattelin. Jumalan sana ei ole loputon tulkintapeli, jossa kaikki kiertyy minun sisäisen maailmani ympärille. Se ei tee minusta kaiken keskusta. Se näyttää jotain paljon suorempaa. Se näyttää totuuden. Ja välillä se totuus ei ole mitenkään erityisen mukava.

Kun luen Raamattua, vastaan ei tule vain lohdutusta, kauniita lupauksia ja rauhaa. Vastaan tulee myös kohtia, jotka paljastavat minun asenteitani, pelkojani, ylpeyttäni, epäuskoani, kontrollintarvettani ja sitä, miten helposti sanon uskovani yhtä, mutta elän kuin jokin ihan muu olisi totta.

Se ei aina tunnu ihanalta. Joskus se tuntuu enemmän siltä kuin olisi lähtenyt kauppaan tukka pystyssä ja huomannut asian vasta kassajonossa. Mutta juuri siksi peili on tarpeellinen.

En silti ajattele, että kaikki entisessä ajattelussa olisi ollut täysin pielessä. Olisi liian helppoa vetää viiva yli ja väittää, ettei siinä ollut mitään perää. Kyllä ihmissuhteet ja tilanteet voivat oikeasti paljastaa ihmisestä asioita.

Jos joku ihminen saa minut kerta toisensa jälkeen ärsyyntymään, loukkaantumaan tai puolustautumaan, ei ole tyhmää pysähtyä kysymään, mitä minussa tapahtuu. Siinä mielessä puhe “peilistä” osuu johonkin todelliseen. Reaktiot kertovat jotakin. Mutta tässä kohtaa menee helposti raja huomaamatta yli.

Se, että jokin paljastuu minussa, ei tarkoita, että toinen ihminen olisi olemassa minua varten peilinä. Se ei tarkoita, että kaikki mitä kohtaan, olisi minun sisäisen tilani heijastusta. Se ei tarkoita, että minun pitäisi alkaa kääntää jokaista tilannetta itseeni päin ja miettiä, mitä universumi nyt tällä kertaa yrittää minulle kertoa.

Elämä voi nostaa asioita pintaan, mutta se ei tarkoita, että minä olen kaiken keskipiste. Ja tähän Jumalan sana tuo minulle selkeyttä.

Minun reaktioni voi näyttää minulle jotain, mutta en halua jäädä sen varaan. En halua purkaa itseäni loputtomiin omien tunteideni ja tulkintojeni kautta. Voin viedä sen Jumalan sanan eteen ja katsoa, mitä se sanoo. Onko kyse synnistä, haavasta, pelosta, väärästä tavasta toimia vai jostain, missä minun kuuluukin asettaa raja eikä syyttää itseäni kaikesta mahdollisesta.

Kaikki mikä tuntuu “peililtä”, ei ole automaattisesti totta. Kaikki mikä nousee minussa, ei ole lopullinen määritelmä minusta. Siksi tarvitsen jotain, mikä on minua vakaampi. Siksi tarvitsen Jumalan sanan.

Jaakob ei kirjoita vain kuuntelemisesta. Hän kirjoittaa tekemisestä. Siinä on iso ero. Voin lukea Raamattua, alleviivata jakeita, jakaa niitä Instagramiin ja ajatella, että tämä oli hyvä. Mutta jos sana ei koskaan pääse muuttamaan tapaani elää, puhua, reagoida, valita tai turvautua Jumalaan, silloin olen vain vilkaissut peiliin ja kävellyt pois.

Se on aika karu ajatus. Mutta ehkä se on juuri siksi hyvä.

Peili, joka vain imartelee, ei auta mitään. Sellainen peili voi tuntua mukavalta, mutta se ei näytä todellisuutta. Jumalan sana ei ole minun egoni silittelyä varten. Se lohduttaa, mutta se myös oikaisee. Se nostaa, mutta se myös paljastaa. Se antaa rauhan, mutta ei rakenna rauhaa valheen päälle. Tämä on minulle iso ero entiseen.

En tarvitse koko maailmaa peilikseni. En tarvitse loputonta merkkien, energioiden, ihmisten ja tilanteiden analysointia. Minulla on Jumalan sana. Se riittää.

Se näyttää enemmän kuin itse osaisin nähdä. Se näyttää myös sen, mitä en välttämättä haluaisi nähdä. Mutta se ei jätä minua siihen. Jumalan sanan peili ei ole kylmä pinta, joka vain osoittaa virheet. Se kutsuu takaisin totuuteen, armoon ja siihen elämään, johon Jumala oikeasti ohjaa.

Ja ehkä juuri siksi sitä peiliä ei kannata vain vilkaista nopeasti. Siihen kannattaa pysähtyä.