Kun rukous alkoi kuulostaa puutteen puheelta
Kun katse alkaa siirtyä tarpeista takaisin Jumalaan.
Tiesin kyllä aika tarkkaan, mikä omassa tavassani rukoilla alkoi ärsyttää. Se ei ollut rukoileminen itsessään. Eikä sekään, että pyysin Jumalalta apua. Se oli se sävy.
Huomasin, että tulin Jumalan eteen yhä uudestaan samalla tavalla. En niinkään olemaan hänen kanssaan, vaan tuomaan uuden listan asioista, jotka olivat kesken, pielessä, kipeitä tai muuten vain liian isoja minulle.
Rukous alkoi mennä koko ajan samaan suuntaan. Auta tässä. Auta tuossa. Anna tämä. Korjaa tuo. Järjestä jotain. Vastaa nyt. Tule nopeasti. Tee ihme. Hoida tämäkin.
En tarkoita, etteikö Jumalalta saisi pyytää. Totta kai saa. Raamatussakin pyydetään Jumalalta apua, ihan selvästi. Mutta jossain vaiheessa aloin huomata, että omissa rukouksissani oli jatkuvasti sama pohjasävy. Niissä oli puutteen tuntu. Ikään kuin koko rukous lähtisi siitä, että minulta puuttuu taas jotain, ja nyt yritän saada Jumalan täyttämään sen aukon.
Ehkä juuri se alkoi väsyttää.
Olen myös alkanut miettiä sitä, miten helposti olemme valmiita pyytämään Jumalalta asioita ja ottamaan vastaan sen, mitä hän antaa. Pyydämme apua, johdatusta, rauhaa, ratkaisuja ja joskus ihan oikeita ihmeitäkin. Ja kun apu tulee, sanomme ehkä nopeasti kiitos ja jatkamme eteenpäin.
Mutta olenko yhtä valmis antamaan Jumalalle omaa aikaa? En vain pyytämään häneltä jotakin, vaan oikeasti viipymään hänen kanssaan. Tutustumaan häneen. Kuuntelemaan. Olemaan siinä ilman, että minulla on heti seuraava pyyntö valmiina.
Se ajatus tekee vähän kipeää, mutta ehkä juuri siksi se on tarpeellinen.
Jos rukous pyörii jatkuvasti vain sen ympärillä, mitä minulla ei ole, katse jää helposti puutteeseen. Silloin mieli tarttuu siihen, mikä painaa eniten, ja se, mitä Jumala on jo tehnyt ja luvannut, jää taka-alalle.
Siksi rukous on välillä tuntunut raskaalta. Jumala ei ole ollut ongelma. Oma tapani tulla hänen eteensä on vain ollut usein aika hätäinen. Kuin rukous olisi ollut kiireinen tarvelista, eikä paikka, jossa muistan, kenen edessä oikeasti olen.
Ja samalla Raamattu avaa toisenlaista näkökulmaa.
Paavali ei anna mitään valmista rukouskaavaa, mutta hänen rukouksissaan on tietty sävy. Hän kiittää paljon. Hän muistuttaa siitä, mitä uskovilla jo on Kristuksessa. Hän rukoilee, että silmät avautuisivat näkemään sen, mikä on jo annettu. Hän ei jää pyörimään vain ongelmien ympärille, vaan nostaa katseen siihen, kuka Jumala on ja mitä hän on jo tehnyt.
Yksi jae on pysäyttänyt minut monta kertaa:
“Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä! Hän on siunannut meitä kaikella Hengen siunauksella, taivaallisilla aarteilla Kristuksessa.”
Ef. 1:3
Tuossa puhutaan jo annetusta, ei vain jostakin, mitä ehkä joskus tulevaisuudessa voisi tulla.
Ja siinä kohtaa oma rukouselämä joutuu aika rehelliseen valoon. Jos Jumala on jo siunannut, jos Kristuksessa on jo annettu niin paljon, miksi rukous lähtee niin helposti vain siitä, mitä minulta puuttuu? Miksi pyörin niin usein tarpeissani, vaikka usko kertoo paljon suuremmasta todellisuudesta?
En tarkoita mitään kiiltokuvakristillisyyttä. En puhu siitä, että ongelmat pitäisi kieltää tai että pitäisi vain julistaa kaiken olevan hyvin, vaikka ei ole. En myöskään tarkoita, että rahahuolissa, sairauksissa tai muissa oikeissa vaikeuksissa pitäisi hymyillä väkisin ja teeskennellä, ettei mikään paina. Se olisi valhetta.
Puhun enemmän siitä, mistä suunnasta rukous lähtee.
Lähteekö se paniikista vai luottamuksesta? Näenkö Jumalan etäisenä, jota pitää taivutella, vai Isänä, joka tietää jo? Kuvittelenko, että kaikki lepää oman hätäni voimakkuudessa, vaikka Jumala pysyy samana silloinkin, kun minä olen aivan loppu?
Tämä on tullut minulle hyvin konkreettiseksi erityisesti raha-asioissa. Kun laskut painavat, velkaa on ja tuleva mietityttää, rukous muuttuu todella helposti puutteen puheeksi. Silloin ihminen ei kovin helposti ala kiittää tai ylistää. Silloin alkaa laskea, murehtia ja pyytää. Tiedän sen omasta elämästäni aivan liian hyvin.
Mutta juuri siinä olen alkanut opetella jotain uutta.
Sitä, etten jäisi rukouksessa vain toistamaan ongelmaa Jumalalle, kuin hän ei jo tietäisi. Etten luettelisi samaa hätää uudestaan ja uudestaan, vaan pysähtyisin myös sen äärelle, kuka hän on. Mitä hän on jo tehnyt. Mitä hän on luvannut. Sen äärelle, että Jumala ei muutu sen mukaan, paljonko tilillä on rahaa tai paljonko velkaa on jäljellä.
Ehkä rukous voi silloin olla enemmän myös tätä:
Kiitos, että sinä tiedät. Kiitos, että mikään elämässäni ei ole sinulle vierasta. Kiitos, että vaikka minä näen tällä hetkellä puutetta, sinä näet enemmän. Kiitos, että johdat myös käytännön asioissa. Näytä minulle seuraava askel. Avaa oikeat ovet. Anna viisautta, kestävyyttä ja rauhaa. Opeta minua elämään niin, etten tee puutteesta omaa totuuttani.
Minulle tuollainen rukous tuntuu erilaiselta.
Ongelmat eivät katoa yhdessä hetkessä, mutta rukouksen painopiste muuttuu. Puute ei enää hallitse kaikkea, vaan katse siirtyy takaisin Jumalaan. Se ei poista todellisuutta, mutta se muuttaa sitä, mistä käsin sitä katson.
Paavalin rukouksissa minua puhuttelee juuri tämä. Hän ei tunnu rakentavan kaikkea sen ympärille, mitä ihmisiltä puuttuu, vaan sen ympärille, mitä Jumala on jo tehnyt ja mitä hän vielä avaa ymmärrettäväksi. Hän rukoilee kyllä paljon, mutta siinä on painoa, vakautta ja suuntaa. Ei pelkkää hengellistä hätäpuhumista.
Ehkä juuri siksi tämä on ollut minulle tärkeä oivallus.
Olin jo kyllästynyt siihen, että rukous kuulosti usein vain puutteen kieleltä. Ja vaikka mukana olisi ollut uskoa, kiitosta ja ihan oikeita sanoja, jokin minussa vastusti sitä koko ajan. Nyt ymmärrän paremmin, miksi.
En halua enää rukoilla niin, että koko huomio jää vain siihen, mitä minulta puuttuu.
Haluan opetella rukoilemaan enemmän Paavalin rukousten hengessä. Että en jäisi vain puutteeseen, vaan muistaisin kiittää ja kääntää katseeni taas siihen, kuka Jumala on. Että katse ei jäisi vain laskuihin, huoliin, kipuihin tai keskeneräisiin asioihin, vaan nousisi takaisin Kristukseen.
En ole tässä valmis.
Juuri siksi haluan opetella tätä.
