Pitääkö minun elää kuin Jeesus vai antaa Jeesuksen elää kauttani?
Suihkussa tullut ajatus, joka avasi isomman kysymyksen uskosta ja suorittamisesta
Tämä ajatus tuli minulle yhtenä päivänä suihkussa. Niin kuin näköjään moni muukin asia, koska ilmeisesti suihku on nykyään joku minun epävirallinen teologinen työhuoneeni.
Mietin Jeesusta. Hänen persoonaansa, tapaa kohdata ihmisiä, lempeyttä, totuutta, rohkeutta ja sitä, miten hän ei ollut ihmisten vietävissä. Olen monta kertaa ajatellut, että haluan elää enemmän niin kuin hän. Että Jeesus olisi minulle esikuva, ei vain joku kaunis ajatus jossain kaukana.
Mutta sitten mieleen tuli vähän pysäyttävä kysymys. Yritänkö minä elää kuin Jeesus, vai annanko minä Jeesuksen elää minun kauttani? Ja vaikka tuo voi kuulostaa pieneltä erolta, minusta se ei ole pieni ero ollenkaan.
Luin joskus Jeesuksen opetuksia vähän kuin tehtävälistana. Rakasta enemmän. Anna anteeksi nopeammin. Ole kärsivällinen. Älä hermostu. Ole nöyrä. Palvele muita. Ole parempi ihminen.
Ja siis hyvältähän nuo kuulostavat. Ei siinä mitään. Ongelma tuli siinä kohtaa, kun yritin puristaa niitä itsestäni väkisin.
Mitä enemmän yritin “olla kuin Jeesus”, sitä enemmän huomasin kaikkea ihan muuta. Ärsyynnyin edelleen. Väsyin edelleen. Olin välillä itsekäs, kylmä ja katkera. Ja sitten tuli vielä syyllisyys päälle siitä, etten ollut tarpeeksi hyvä kristitty.
Siinä kohtaa koko usko alkaa helposti muuttua kummalliseksi hengelliseksi kuntosaliksi. Koko ajan pitäisi nostaa vähän enemmän painoja. Vähän enemmän uskoa. Vähän enemmän pyhyyttä. Vähän enemmän itsehillintää. Ja jossain kohtaa sitä huomaa, ettei tämä ole enää lepoa Kristuksessa, vaan hikinen suoritusprojekti, jossa minä olen sekä personal trainer että väsynyt asiakas.
Mutta Raamattua lukiessa vastaan alkoi tulla jotain ihan muuta.
Paavali sanoo:
“Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa.”
Gal. 2:20
Tuo jae pysäytti minut kunnolla. Koska siinähän ei sanota: “Yritä kovemmin olla Jeesuksen kaltainen.” Siinä puhutaan siitä, että Kristus itse elää ihmisessä.
Se on ihan eri lähtökohta.
Monesti kristinusko muuttuu huomaamatta pelkäksi Jeesuksen matkimiseksi. Vähän kuin hengelliseksi cosplayksi. Puhutaan oikeilla sanoilla, opetellaan oikea käytös ja yritetään näyttää ulospäin uskovalta. Mutta sisältä voi silti olla aivan poikki.
Jeesus ei kutsunut ihmisiä rakentamaan ulkoista Jeesus-roolia. Hän kutsui pysymään hänessä.
“Pysykää minussa… sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä.”
Joh. 15:4–5
Tuo “ilman minua” on aika nöyryyttävä kohta. Koska minä ainakin haluaisin joskus lisätä siihen jotain. Että ilman minua te ette voi mitään tehdä, paitsi jos oikein skarppaatte, luette tarpeeksi, rukoilette tarpeeksi ja saatte itsenne hengellisesti ojennukseen.
Mutta ei siinä lue niin.
Ja ehkä juuri siksi moni kristitty väsyy. Yritetään tuottaa omin voimin sellaista hedelmää, joka syntyy vain yhteydestä Jumalaan. Mitä lähempänä pysyn Jeesusta, sitä luonnollisemmin sen pitäisi alkaa näkyä myös siinä, miten elän.
Omenapuu ei aamulla hikoile ja päätä, että tänään teen omenan vaikka väkisin. Jos puu on elossa ja juuret saavat vettä, hedelmää alkaa tulla ajallaan.
Tähän minä palaan koko ajan: ensin yhteys, sitten hedelmä. Ei toisinpäin.
Se ei silti tarkoita, että kaikki oikeat asiat tuntuisivat heti luonnollisilta tai pyyteettömiltä. Joskus annan anteeksi ennen kuin minusta tuntuu anteeksiantavalta. Joskus valitsen olla sanomatta takaisin, vaikka mieli tekisi. Se ei välttämättä ole näyttelemistä. Se voi olla juuri sitä keskeneräistä kuuliaisuutta, jossa Jeesus saa tehdä minussa työtään.
En tarkoita, että teoilla ei olisi mitään väliä. On niillä. Kyllä sen pitäisi jossain näkyä, jos ihminen sanoo uskovansa Jeesukseen. Mutta jos alan tehdä kristinuskosta sellaista jatkuvaa oman käytöksen mittaamista, niin metsään mennään ja nopeasti.
Olinko tänään tarpeeksi hyvä? Rukoilinko tarpeeksi? Olinko tarpeeksi lempeä? Miksi taas ärsyynnyin? Miksi en vieläkään ole tämän parempi?
Siinä kohtaa usko ei enää vedä minua lähemmäs Jeesusta, vaan lähemmäs omaa napaa. Ja se on aika raskas paikka asua.
Ja pahinta on se, että siinä alan helposti luottaa enemmän omaan suorittamiseeni kuin Jeesukseen. Ehkä kristinuskon ydin ei olekaan: “Katso, kuinka hyvin minä seuraan Jeesusta.” Ehkä se on enemmänkin: “Katso, kuinka paljon minä tarvitsen Jeesusta.”
Ehkä muutos alkaa vasta siinä kohtaa, kun lakkaan väkisin vääntämästä itsestäni parempaa kristittyä. En minä saa itseäni omin voimin kuntoon. Sen olen jo nähnyt aika monta kertaa. Mutta jos pysyn Jeesuksen lähellä, hän saa tehdä minussa sitä, mihin minä en pysty. Hitaasti. Välillä ärsyttävän hitaasti. Mutta silti oikeasti.
Ja ehkä siinä onkin kysymys, joka jää minulle itselleni käteen:
Yritänkö minä vain näyttää Jeesuksen seuraajalta vai uskallanko antaa Jeesuksen tehdä minussa sen, mihin minä en itse pysty?
