Mihin suuntaan korva käännetään

Kenen ääntä kuuntelen.

Pitkään ajattelin, että sisäinen ääni on luotettavin kompassi. Se tuntui viisaalta, lempeältä ja turvalliselta. Jos jokin toi rauhaa tai keveyttä, ajattelin sen olevan oikea suunta. Opin kuuntelemaan itseäni, omaa tunnetta, omaa kokemusta. Ja rehellisesti sanottuna se kuulosti järkevältä.

New Age -aikana puhuin paljon intuitiosta. Siitä, että jokaisella on vastaukset sisällään. Että kun hiljentyy tarpeeksi, kuulee totuuden. En epäillyt sitä ääntä. Miksi olisin. Se ei tuntunut pahalta. Se ei käskenyt tekemään mitään rumaa. Päinvastoin. Se lupasi rauhaa, kasvua ja vapautta. Silti jokin ei kantanut. Huomasin, että ääni vaihtoi muotoa tilanteen mukaan. Se myötäili toiveitani. Se selitti asiat parhain päin. Se antoi luvan kiertää vaikeat kohdat. Se ei koskaan haastanut minua luopumaan mistään olennaisesta. Se ei pysäyttänyt. Se ei paljastanut. Se kyllä lohdutti, mutta samalla se jätti minut yksin itseni kanssa.

Jossain vaiheessa aloin kysyä itseltäni kysymyksen, jota en ollut aiemmin uskaltanut sanoa ääneen. Entä jos kaikki sisäiseltä kuulostava ei olekaan totta. Entä jos kaikki rauha ei ole Jumalasta.

Raamattua lukiessa törmäsin siihen, että ihmisen sisäinen ääni ei olekaan se mittatikku, joksi olin sen tehnyt.
Ihminen voi erehtyä, vaikka tarkoittaisi hyvää, ja on siksi helposti harhautettavissa, myös itsensä toimesta.

“Petollinen on sydän enemmän kuin mikään muu.” (Jer. 17:9)

Tuo jae ei ole mukava. Se ei anna armoa eikä se ei tunnu hyvältä. Juuri siksi se pysäytti. Jos sydän voi olla petollinen, silloin kaikki sisältä tuleva ei automaattisesti ole Jumalasta. Kaikki, mikä kuulostaa omalta, ei välttämättä johda totuuteen.

Kun aloin seurata Jeesusta, huomasin eron. Jumalan ääni ei aina resonoinut tunteissani. Se ei aina tuntunut helpolta tai lohduttavalta. Joskus se paljasti asioita, joita olisin mieluummin jättänyt katsomatta. Joskus se rikkoi kauniita selityksiä, joilla olin suojellut itseäni.

Mutta yksi asia erotti sen kaikesta muusta. Se kesti valossa. Se ei muuttunut mielialojen mukaan. Se ei johdattanut minua itseeni, vaan pois itsestäni. Kristuksen luo. Nykyään en kysy ensimmäisenä, miltä jokin tuntuu. Kysyn, mihin se johtaa. Johtaako se nöyryyteen vai itseriittoisuuteen. Johtaako se totuuteen vai selityksiin. Johtaako se ristin äärelle vai sen ohi.

En sano, etten kuuntelisi sydäntäni. Sanon vain, etten enää nojaa siihen sokeasti. Kaikkea kuulemaani en niele. Kaikkea kokemaani en pidä johdatuksena. Kysyn yhä useammin ja rauhallisemmin, kenen ääntä minä kuuntelen ja kenen puoleen korvani käännän.