Hengellinen sekoilu
Paljon etsintää, vähän juuria.
Olen itsekin ollut vaiheessa, jossa hengellisyys meni sekaisin. Paljon etsintää, vähän juuria.
Hengellinen sekoilu ei synny pahasta aikomuksesta.
Se syntyy janosta. Siitä, että haluaa ymmärtää, eheytyä, löytää rauhaa ja vastauksia.
Kun elämä tuntuu epävarmalta tai raskaalta, ihminen alkaa etsiä. Joskus se alkaa uteliaisuudesta tai siitä, että on kokenut jotain todellista ja haluaa ymmärtää sitä lisää. Minun kohdallani se alkoi näin.
Ajattelin olevani avoin, syvällinen ja rohkea, kun kokeilin, yhdistelin ja tutkin. Luin paljon, kuuntelin monia ääniä ja keräsin vaikutteita sieltä täältä.
Kaikki kuulosti hyvältä. Kauniilta. Lempeältä. Siltä, että tässä ei vaadita mitään liikaa, eikä tarvitse sitoutua mihinkään yhteen. Voi ottaa vähän tätä, ripauksen tuota ja rakentaa hengellisyyden, joka tuntuu turvalliselta juuri nyt.
Jeesuskin saattoi olla mukana. Yhtenä osana. Yhtenä äänenä muiden joukossa.
Jälkikäteen ymmärrän, että se oli hengellistä sekoilua.
Jossain vaiheessa huomasin, että vaikka hengellisyys oli koko ajan läsnä, mikään ei oikeastaan kantanut. Oli kokemuksia, oivalluksia ja hetkiä, mutta ei perustaa. Kun tuli oikeasti vaikeaa, kaikki hajosi käsiin. Ei ollut mitään, mihin nojata silloin, kun oma ymmärrys ei enää riittänyt.
Minulle hengellinen sekoilu oli juuri sitä. Paljon etsintää, mutta vähän juuria.
Hengellisyydestä tuli minulle projekti. Välineitä, harjoituksia, ajatuksia, selityksiä. Paljon kauniita sanoja ja lupaavia näkökulmia, mutta vähän todellista rauhaa. Risti jäi sivuun, vaikka en ehkä sitä silloin osannut edes sanoittaa.
Jossain vaiheessa havahduin siihen, että olin rakentanut uskoa, joka pyöri pitkälti minun itseni ympärillä. Minun ymmärrykseni, minun kokemukseni, minun tulkintani. Se näytti vapaudelta, mutta oli lopulta uuvuttavaa. En levännyt missään. En luottanut. En osannut päästää irti.
Mitä enemmän yritin ymmärtää, hallita ja löytää vastauksia itse, sitä syvemmälle ajauduin epävarmuuteen. Omavoimaisuus näytti ensin vahvuudelta, mutta paljastui loputtomaksi suoksi. Mitä enemmän siihen upposi, sitä raskaammaksi kaikki kävi. Aina piti etsiä lisää. Lisää ymmärrystä, lisää tekniikoita, lisää selityksiä. Jos joku ei toiminut, syy löytyi lopulta aina itsestä. En ollut vielä tarpeeksi hereillä, tarpeeksi puhdas, tarpeeksi valmis. Aina puuttui vielä jotain.
Se väsytti.
Kun tajusin tämän, tein jotain, mikä tuntui silloin ainoalta mahdolliselta ratkaisulta. Kävin kirjahyllyni läpi ja poltin kaikki siihen maailmaan liittyvät kirjat. Niitä oli paljon. Oikeasti paljon. Ja rahallisestikin se oli iso määrä.
En tehnyt sitä hetken mielijohteesta enkä hätiköiden. Se oli yllättävän rauhallinen päätös. Ymmärsin, etten pääse eteenpäin, jos pidän jatkuvasti oven raollaan taaksepäin. Minun piti katkaista se kierre, jossa kaikki palautui aina omaan jaksamiseen, omaan oivallukseen ja omaan voimaan.
Se hetki vahvisti sen, minkä olin jo pitkään aavistanut. Hengellisyys, joka nojaa lopulta ihmiseen itseensä, ei kanna silloin kun ihminen ei enää kanna itseään.
En halunnut enää ruokkia ajatusmalleja, jotka veivät minua kauemmas juurista.
Se oli vapauttavaa.
Vasta silloin aloin ymmärtää, kuinka yksinkertaista usko lopulta on. Ja samalla kuinka vaikeaa se on ihmiselle, joka haluaisi pitää langat omissa käsissään.
Raamattua lukiessa aloin nähdä, miten erilaisesta asiasta siinä puhutaan.
Katse ei käänny minuun itseeni, vaan Jumalaan, johon saan nojata.
Minun ei tarvitse muistaa kuka olen, löytää sisäistä totuutta tai päästä oikeaan tietoisuuteen.
Tie on jo annettu.
Jeesus sanoo:
“Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan tule Isän luo muuten kuin minun kauttani.”
(Joh. 14:6)
Tuo jae ei jättänyt minulle enää tilaa sekoittaa kaikkea yhteen. Se ei myöskään vaatinut minua todistamaan mitään. Se vain asetti rajan.
Siitä eteenpäin olen halunnut juuret, en enää pelkkää etsintää. Paikan, jossa saan olla.
Hengellinen sekoilu oli minun kohdallani pitkälti sitä, että etsin elämää kaikkialta muualta kuin sieltä, mistä se oikeasti löytyy. Kun luovuin siitä, mitä olin yrittänyt rakentaa ja hallita itse, perusta ei enää ollut minun varassani, eikä minun tarvinnut enää pärjätä yksin.
Kun katson tuota aikaa nyt, en voi olla nauramatta. Se oli hengellistä harhailua parhaimmillaan. Tänään tätä, huomenna tuota, ylihuomenna jotain aivan muuta. Olin jatkuvasti liikkeessä, mutta en oikeastaan menossa mihinkään. Näin jälkikäteen katsottuna se näyttää melkein koomisen kaoottiselta. Paljon intoa, paljon etsintää ja hyvin vähän todellista perustaa.
Se oli sellaista sekoilua, joka silloin tuntui syvälliseltä ja tärkeältä, mutta näin jälkikäteen katsottuna aika hullulta. Paljon liikettä, paljon sanoja ja paljon tunnetta, mutta ei mitään todellista pohjaa, joka olisi kantanut.
On helpottavaa huomata, ettei minun enää tarvitse etsiä itseäni tai suuntaani jokaisesta uudesta ajatuksesta. Nyt riittää, että saan olla paikallani. Juurtuneena.
Nykyään en enää kaipaa sekoituksia enkä sekoiluja.
Yksi Herra riittää.
Yksi tie riittää.
Ja se on enemmän kuin tarpeeksi.
