Pitkäperjantaina kaikki näytti olevan ohi
Kärsimyksen keskelläkin on toivoa.
Pääsiäisestä tulee helposti mieleen suklaamunat, rairuoho, keväiset koristeet ja iloinen tunnelma. Mutta pitkäperjantai pysäyttää vakavuudellaan. Ajatus menee automaattisesti Getsemaneen, Golgatalle ja kaikkeen siihen, mitä Jeesus joutui käymään läpi. Päivä tuntuu raskaalta. Petos, pelko, väkivalta, pilkka ja julmuus ovat siinä koko ajan läsnä.
Kaikki näyttää hetken siltä, että nyt tuli loppu. Ei voitto, ei ihme, ei helpotus. Vaan kärsimys, häpeä, menetys ja pimeys.
Juuri siksi pitkäperjantai tuntuu niin todelta.
Koska jos ihan rehellisiä ollaan, niin aika moni tavallinenkin elämäntilanne näyttää joskus enemmän pitkäperjantailta kuin miltään voitonpäivältä. On hetkiä, jolloin mikään ei aukea. Ei tule rukousvastausta. Ei tule helpotusta. Ei tule edes sitä rauhaa, josta niin usein puhutaan. On vain hiljaisuus, odotus ja olo, että miten tämä voi olla osa mitään hyvää.
Minun elämässäni usko ei ole näyttäytynyt minään jatkuvana nousukiitona, jossa kaikki palaset loksahtavat paikoilleen ja taustalla soi täydellinen ylistysmusiikki. Enemmän tämä on ollut sitä, että istun keskellä sekamelskaa ja yritän olla lähtemättä taas etsimään elämää väärästä paikasta. Yritän olla tekemättä epätoivosta itselleni uutta uskontoa. Yritän olla rakentamatta turvaa sellaiseen, joka ei oikeasti kanna.
Ja välillä ihan suoraan sanottuna väsyttää koko homma.
Silti pitkäperjantaissa on minulle jotain lohdullista, vaikka se onkin raskas. Se ei väitä, että kaikki olisi hyvin. Se ei pakota iloon. Se ei selitä kärsimystä pois. Se näyttää myös sen, että Jumalan työ ei aina näytä yhtään siltä, mitä itse pitäisimme hyvänä tai onnistuneena.
Se on minusta tärkeää.
Jos ajattelisi, että uskoon kuuluu se, että kaiken pitäisi näyttää hyvältä, tuntua oikealta ja edetä tasaisesti, aika moni meistä jäisi siitä kuvasta ulkopuolelle. Ei minun elämäni ole mennyt niin. Eikä varmaan kovin monen muunkaan.
Pitkäperjantaina kaikki näytti siltä, että pahuus voitti. Että toivo sammui. Että jäljellä oli enää tappio ja hauta. Ulospäin kaikki näytti siltä, että tässäkö tämä nyt oli.
Ja silti se ei ollut koko totuus.
Pitkäperjantai näkyy myös tavallisessa elämässä. Silloin kun elämä tuntuu raskaalta, sekavalta ja enemmän taistelulta kuin siunaukselta, se muistuttaa siitä, ettei Jumala ole poissa, vaikka minä en näkisi mitään syytä, tarkoitusta tai ulospääsyä.
Pitkäperjantai tuo mieleen myös sen, ettei kaikkea tarvitse saada heti kuntoon. Minä ainakin haluaisin usein päästä nopeasti eteenpäin. Haluaisin ratkaisun, vastauksen, suunnan ja mielellään vielä varmistuksen siitä, että kyllä tästä hyvä tulee. Mutta pitkäperjantai ei anna sellaista. Se jättää ihmisen siihen kohtaan, jossa on pimeä taivas, särkyneet odotukset ja hiljaisuus.
Se pakottaa katsomaan sellaista, minkä moni haluaisi ohittaa. Kaikkea ei voi korjata heti. Kaikkea ei voi selittää pois. Kaikkea ei voi paikata parilla raamatunjakeella ja pirteällä hymyllä.
Joskus usko on vain sitä, että pysyy Jumalan edessä, vaikka mikään ei tunnu hyvältä. Vaikka elämä näyttää enemmän ristiltä kuin ihmeeltä. Vaikka ei ymmärrä. Vaikka tekisi mieli luovuttaa koko jutun kanssa.
Pitkäperjantain ydin ei ole siinä, että minä ymmärtäisin kaiken. Sen ydin on siinä, että Jeesus meni myös siihen pimeyteen, kipuun, häpeään ja hylkäämisen kokemukseen. Hän ei jäänyt etäiseksi ajatukseksi tai kauniiksi symboliksi. Hän meni sinne asti, missä ihminen on kaikkein rikkinäisin ja avuttomin.
Siksi pitkäperjantai ei ole vain vanha kertomus. Se koskee tätäkin päivää. Tätäkin elämää. Näitäkin hetkiä, jolloin kaikki näyttää enemmän tappiolta kuin voitolta.
Ja ehkä juuri siksi siinä on toivoa. Sellaista toivoa, ettei Jumala ole poissa edes silloin, kun kaikki näyttää menetetyltä.
“Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.” 1. Kor. 1:18
Pitkäperjantaina kaikki näytti olevan ohi.
Mutta se ei ollut loppu. Ylösnousemuksen aamu oli vasta edessä.
