Kuolemaa kohti
Tätä aihetta tekee mieli väistää, mutta ehkä juuri siksi siitä pitäisi puhua.
Kuolema ei pysy jossain turvallisen matkan päässä eikä tule vastaan vain hautajaisissa, sairaalassa tai iltauutisissa. Se on tässä elämässä mukana koko ajan, tavalla tai toisella.
Elokuvissa tapetaan. Sarjoissa tapetaan. Rikospodcastit pyörivät murhien ympärillä. Uutiset muistuttavat sodista, onnettomuuksista ja väkivallasta. Somessa tulee vastaan uutisia ja päivityksiä ihmisistä, joiden elämä on yhtäkkiä päättynyt. Ihmisistä, joilla oli vielä hetki sitten suunnitelmia, arki, läheiset ja ihan tavallinen elämä.
Ja samaan aikaan me elämme omaa arkeamme niin kuin kuolema ei koskisi meitä ollenkaan.
Tässä on jotain outoa.
Kuolemaa tulee vastaan koko ajan, mutta oudolla tavalla se ei aina edes pysäytä. Sarjassa joku tapetaan, elokuvassa joku kuolee näyttävästi, rikospodcastissa käydään läpi taas yksi murha, ja me istumme siinä iltapalan kanssa. Sitten jakso loppuu ja Netflix kysyy, katsotaanko seuraava.
Katsotaan vaan. Ilmeisesti meillä ei ollut vielä tarpeeksi ruumiita tälle illalle.
Vähän niin kuin kuolema olisi vain yksi osa suoratoistopalvelun tarjontaa. Rikossarja, murhamysteeri, maailmanloppu, zombiearmeija, synkkä etsivä ja joku kellari, johon kenenkään ei olisi taaskaan pitänyt mennä.
Ja silti mennään.
Mutta oikeassa elämässä kuolema ei mene niin.
Minua on alkanut häiritä tämä. Tai ehkä enemmänkin kiinnostaa. Kuolema on kaikkialla, mutta silti omaa kuolevaisuutta on vaikea ajatella. Ruudulta kuolemaa voi katsoa tuntikausia, mutta kun ajatus kääntyy siihen, että tämä koskee myös minua, tekee mieli vaihtaa nopeasti aihetta.
Siinä kohtaa sitä tarttuu helposti johonkin ihan tavalliseen. Pyykit, tiskit, ruuat, puhelin, joku pieni säätö. Mitä tahansa, kunhan ei tarvitse jäädä liian pitkäksi aikaa siihen ajatukseen, että minäkin kuolen joskus.
Me puhumme terveydestä, hyvinvoinnista, lisäravinteista, proteiinista, liikunnasta, stressinhallinnasta, ihonhoidosta ja siitä, miten saadaan lisää virtaa tähän ihmisprojektiin. Ja hyvä niin. En minäkään ajattele, että pitäisi maata sohvalla ja odottaa viikatemiestä saapuvaksi olohuoneeseen.
Mutta jossain kohtaa tulee silti vastaan se tosiasia, jota ei saa pois millään hyvinvointirutiinilla.
Ihminen voi syödä kuitunsa, kävellä askelensa, ottaa vitamiininsa, juoda vettä, yrittää nukkua paremmin ja pitää muutenkin pakettia kasassa. Ei siinä mitään. Mutta mikään noista ei muuta sitä, että kukaan meistä ei jää tänne pysyvästi.
Se on epämukava ajatus. Tekee mieli kiertää se kaukaa. Mutta totta se silti on.
Ja ehkä juuri siksi kuoleman muistaminen voi tehdä ihmisestä vähän selväjärkisemmän. Se herättää kysymään asioita, joita arjessa on helppo siirtää sivuun. Mihin minä oikeasti käytän elämäni? Mitä kannan mukana turhaan? Kenelle pitäisi antaa anteeksi? Keneltä pitäisi pyytää anteeksi? Mitä lykkään jatkuvasti, vaikka tiedän sen olevan tärkeää?
Jos koko elämä rakentuu sen varaan, että terveys kestää, ihmiset pysyvät, rahat riittävät, arki pyörii ja maailma pysyy edes jotenkin kasassa, niin aika hutera rakennelmahan se on. Yksi puhelu, yksi diagnoosi tai yksi onnettomuus voi muuttaa kaiken hetkessä.
Minulle kuolemasta puhuminen ei tarkoita sitä, että pitäisi istua synkkänä miettimässä elämän loppua. En minä sellaista jaksa, eikä se olisi edes tervettä. Mutta välillä tämä aihe tekee hyvää, koska se palauttaa asioita oikeaan kokoon.
Aika moni asia menettää vähän teräänsä, kun muistaa, ettei täällä olla ikuisesti. Joku turha riita. Jonkun mielipide. Oma tarve kontrolloida kaikkea. Se, miltä elämä näyttää ulospäin. Se jatkuva yritys rakentaa täydellistä pientä valtakuntaa, vaikka koko systeemi voi horjua hetkessä.
Kuolema ei ole mukava ajatus, mutta se on rehellinen.
Raamatussa kuolemaa ei silotella. Sitä ei paketoida nätiksi ajatukseksi eikä siitä puhuta vain elämän luonnollisena kiertokulkuna, johon kaikkien pitäisi suhtautua tyynesti ja kauniisti. Kuolema on vihollinen. Se kertoo siitä, että tämä maailma on rikki. Se ei kuulu siihen täydellisyyteen, johon Jumala ihmisen alun perin loi.
Ja juuri tässä kohtaa kristinusko ei jää pelkäksi lohduttavaksi puheeksi.
Sen ytimessä ei ole ajatus siitä, että kuolema olisi jotenkin mukava portti johonkin epämääräiseen valoon. Sen ytimessä on Jeesus, joka meni itse kuolemaan ja nousi ylös.
Se on aika raju väite, kun sitä oikeasti pysähtyy ajattelemaan.
Jeesus ei kuollut vertauskuvallisesti. Hän ei kuollut kauniina ajatuksena eikä hengellisenä metaforana. Hän kuoli oikeasti. Hänet ristiinnaulittiin, hänet haudattiin ja ihmisten silmissä kaikki näytti päättyneen siihen.
Mutta siihen se ei päättynyt.
Jeesus sanoi:
“Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin.”
Joh. 11:25
Tuo ei ole pieni lause.
Se on joko täysin mieletön väite tai maailman suurin toivo. Välimuotoa ei oikein ole.
Jos Jeesus on noussut kuolleista, ylösnousemus ei ole vain kaunis ilmaisu hautajaisissa. Se on todellinen lupaus. Hän nousi ensin, ja hänessä on toivo siitä, että mekin nousemme.
Siksi kuolema ei saa viimeistä sanaa.
Tämä ei tarkoita, ettei kuolema surettaisi. Totta kai surettaa. Kuolema on hirveä. Menetys on hirveä. Ei sitä tarvitse paketoida hengelliseen korulauseeseen ja teeskennellä, ettei satu.
Jeesuskin itki Lasaruksen kuoleman äärellä, vaikka tiesi herättävänsä hänet kuolleista.
Minusta se on tärkeä kohta.
Jeesus ei ollut kylmä. Hän ei seissyt haudan edessä sanomassa, että mitä te nyt siinä itkette, tässähän on kohta ylösnousemus tulossa.
Hän itki.
Se kertoo jotain Jumalan sydämestä.
Toivo ei poista surua, mutta se pitää sen kiinni jossain, mikä kestää.
Ja samalla se muistuttaa, miksi Jeesus merkitsee niin paljon.
Jos kuolema on viimeinen sana, kaikki jää lopulta aika kylmäksi. Mutta jos Jeesus on noussut kuolleista, kuolema ei ole viimeinen piste. Kuolema on silti vakava asia. Se sattuu. Se repii. Se tuntuu väärältä, koska se on väärä.
Mutta se ei ole lopullinen voittaja.
Siksi kuolemasta voi puhua ilman, että koko tekstistä tulee pimeä ja painava. Tästä voi puhua jopa vähän hymähtäen, koska ihmisen yritys hallita elämää on välillä aika koominen. Me suunnittelemme, aikataulutamme, optimoimme ja vertailemme, ja samaan aikaan emme hallitse edes sitä, heräämmekö huomenna.
Se ei tarkoita, ettei elämää pitäisi rakastaa.
Päinvastoin.
Minulle tähän liittyy myös Prince, koska hänen musiikkinsa on kulkenut mukana teinivuosista asti. Iloissa, suruissa ja kaikessa siinä välissä. Yksi biisi, joka tulee tästä aiheesta väistämättä mieleen, on “Let’s Go Crazy”. Minulle se ei ole vain bilebiisi. Siinä on kuoleman ja elämän tuntu. Se alkaa melkein kuin hautajaispuheesta, mutta kääntyy siihen, ettei elämää kannata elää puoliteholla.
En tarkoita, että pitäisi elää niin kuin millään ei olisi väliä. Tarkoitan enemmän sitä, että koska elämä on rajallinen, sitä kannattaa rakastaa kunnolla.
Katsoa ihmisiä silmiin. Sanoa asioita ajoissa. Pyytää anteeksi. Antaa anteeksi. Lopettaa joidenkin aivan turhien asioiden palvominen. Tehdä hyvää silloin kun voi.
Ja ennen kaikkea kysyä, mihin oma toivo oikeasti nojaa.
Koska kuolemaa kohti me kaikki menemme.
Mutta kristittynä en ajattele, että kuolema on lopullinen päämäärä.
Ehkä ihminen yrittää käsitellä kuolemaa jatkuvasti, vaikka ei aina edes tajua tekevänsä niin. Me katsomme sitä ruudulta, luemme siitä, pelkäämme sitä, vitsailemme siitä, vältämme sitä ja palaamme siihen aina uudelleen.
Koska me tiedämme, että tämä aihe koskee meitä kaikkia.
Kristitylle kuoleman äärellä on silti toivo: sitä ei tarvitse kohdata yksin, tyhjän päällä tai ilman vastausta.
Kuolema on todellinen.
Mutta niin on Kristuskin.
