Kun ukkonen jyrähti juuri kohdassa: “Alussa oli Sana”
Istuin rantasaunalla ja ulkona satoi ihan kaatamalla. Minulla oli Raamattu mukana, ja aloin lukea ääneen Johanneksen evankeliumin alkua: “Alussa oli Sana…” Juuri siinä kohdassa jyrähti ukkonen.
Se ei ollut mikään pieni kaukainen murahdus, vaan ihan kunnon jyrähdys. Sellainen, että se kyllä säpsäytti. Siinä hetkessä tuli vain sellainen olo, että no niin, nyt ei ehkä olla ihan kevyen lauseen äärellä.
En väitä, että Jumala lähetti minulle jonkun salakoodatun ukkosviestin. Olen jo nähnyt sitä elämänvaihetta ihan tarpeeksi, missä kaikesta tehdään merkki, peili, opetus, energialiike tai joku universumin vihjelappu. Siinä menee pää nopeasti solmuun, ja kohta ihminen ei enää elä elämäänsä, vaan yrittää tulkita jokaista risahdusta kuin hengellinen rikostutkija.
Mutta en minä halua sitäkään tehdä, että latistan koko hetken vain siihen, että “no ukkonen nyt sattui tulemaan”. Koska joskus joku hetki vain osuu. Ei siitä tarvitse rakentaa mitään salaista sanomaa, mutta ei sitä tarvitse väkisin pyyhkiä poiskaan.
Minulle se tuntui muistutukselta. Ei koodilta. Ei ennustukselta. Vaan pysäytykseltä.
Tämä oli kuitenkin kohta, jossa puhutaan siitä, kuka Jeesus on ennen kaikkea näkyvää. Ennen minun ajatuksiani. Ennen tätä maailmaa. Ennen sadetta, rantasaunaa ja ukkospilviä.
Jos jokin jae sopii luettavaksi ukkosen keskellä, niin ehkä juuri tämä.
“Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala.” Joh. 1:1
Tuli sellainen olo, että tätä jaetta en ehkä ole oikeasti tajunnut ollenkaan. Tai ainakaan sen painoa. Ei tämä ole mikään sievä kristillinen lause taustakuvaksi. Tämä on aika valtava väite koko todellisuudesta.
Siinä ei puhuta vain sanoista. Ei vain tekstistä. Ei vain Raamatun lauseista paperilla. Johanneksen evankeliumi puhuu Jeesuksesta. Hänestä, joka oli alussa. Hänestä, joka oli Jumalan luona. Hänestä, joka on Jumala. Hänestä, jonka kautta kaikki on saanut syntynsä.
Joh. 1:3. ”Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on.”
Kun tuota lukee ukkosen jyrinässä ja sade hakkaa ympärillä, koko jae jotenkin kasvaa ulos siitä omasta tutusta raamistaan. Se ei enää tunnu vain hengelliseltä ajatukselta. Se tuntuu todelta.
Tämä maailma, tämä järvi, tämä taivas, tämä ukkonen, tämä minun oma elämäni, kaikki on saanut alkunsa Jumalasta. Ja kaiken keskellä Kristus ei ole mikään myöhemmin mukaan tullut lisäosa. Hän ei ole kristillinen koriste maailman päälle. Hän on Sana, joka oli alussa.
Ehkä se ukkonen ei ollut viesti siinä mielessä, että minun pitäisi nyt ratkaista, mitä Jumala yritti sanoa juuri sen jyrähdyksen voimakkuudella. En usko, että kristityn elämä on sitä, että taivaalta yritetään lukea salakoodeja joka toisesta pilvestä.
Mutta kyllä se voi silti olla muistutus. Sellainen hetki, jossa Jumalan Sana ja luomakunta osuvat samaan aikaan samaan paikkaan, ja ihminen tajuaa aika nopeasti olevansa jonkin ison äärellä.
Tuo kohta sai minut miettimään myös sitä, miten helposti Raamattua voi lukea liian kevyesti. Varsinkin tuttuja jakeita. Ne menevät helposti ohi vähän niin kuin vanhat tutut lauseet, joiden merkitys on muka jo selvä. Joo joo, alussa oli Sana, tuttu homma. Sitten käännetään sivua ja jatketaan eteenpäin.
Mutta välillä jokin pysäyttää niin, että tuttu jae ei tunnukaan enää tutulta samalla tavalla. Siihen ei tarvitse keksiä mitään uutta salaista merkitystä. Riittää, että sen oikea merkitys alkaa vihdoin tuntua painavalta.
Ehkä juuri sitä minä siinä rantasaunalla tarvitsin.
En uutta hengellistä temppua. En merkkiä, jota pitää purkaa kuin arvoitusta. En taivaallista karttaa seuraavaan askeleeseen. Vaan muistutuksen siitä, että Jeesus on suurempi kuin minun kysymykseni, suurempi kuin minun epävarmuuteni ja suurempi kuin kaikki ne vanhat hengelliset selitysmallit, joihin olen joskus nojannut.
Ukkonen oli ehkä vain kehys. Sana oli sisältö. Ja se sisältö oli paljon isompi kuin minä siinä hetkessä osasin käsittää.
Alussa oli Sana, ennen minun tarinaani, ennen minun etsintääni, ennen minun rukouksiani, epäilyksiäni, pelkojani ja kaikkia niitä vaiheita, joissa olen yrittänyt ymmärtää, mikä on totta. Jumala ei alkanut olla totta siinä kohdassa, kun minä aloin tajuta jotain. Hän oli jo.
Se on oikeastaan aika lohdullista.
Jos kaikki olisi sen varassa, miten hyvin minä osaan tulkita tilanteita, merkkejä tai omia hengellisiä kokemuksiani, niin aika heikoilla oltaisiin. Minun tulkintakykyni ei todellakaan ole mikään erehtymätön Pyhän Hengen navigaattori. Välillä se on enemmänkin sellainen vanha navigaattori, joka käskee kääntymään ojaan ja ilmoittaa vielä tyytyväisenä: “Saavuit määränpäähän.”
Siksi minulle oli lohdullista tajuta taas se, että Jumalan Sana ei ole minun fiilikseni varassa. Se ei muutu sen mukaan, sataako ulkona, onko rukouksessa lämmin olo, jyriseekö ukkonen vai tuntuuko kaikki ihan kuivalta ja tavalliselta. Sana pysyy, vaikka minä vaihtelisin tunnelmasta toiseen kuin suomalainen sääennuste.
Ehkä juuri se jäi siitä hetkestä käteen.
Kun luen Jumalan Sanaa, en ole vain oman mielikuvitukseni, tunteideni tai tulkintojeni varassa. Olen jonkin todellisen äärellä. Jonkin sellaisen, joka oli ennen minua ja joka kantaa silloinkin, kun minä en osaa kantaa itseäni kovin kummoisesti.
Siinä sateessa ja ukkosessa Johanneksen evankeliumin alku tuntui hetken aikaa valtavan isolta. Ja ehkä se saakin tuntua. Ehkä Jumalan Sanan äärellä saa joskus mennä vähän hiljaiseksi. Ei kaiken tarvitse olla heti selitettävissä, paketoitavissa ja laitettavissa siistiin hengelliseen kansioon.
Joskus riittää, että pysähtyy ja antaa jakeen painua sisään.
Kun taivas jyrisi, muistin taas vähän vahvemmin, ettei uskoni perustu johonkin pieneen sisäiseen tunteeseen. Se perustuu Häneen, joka oli alussa.
